Jaa että minkä? On, kaiken. Tään maailmankin! Siis VAIN MIE, ihan yssin! Tiesittekös te sen Armaat Lukijani? HAA!
   No, jos taasen pitäydyttäisiin näissä ihan vaine faktoissa niin enhän mie suinkaan maailmaa tehnä muttas välleen tuntuu olevan tunne ihan sellainen et olisimpas tuota voinut tehhäkkin. En suinkaan sillä että puurtaisin maailman menoa vastaan tahi toisten ihmisten mieltä vastaan hartiat köyryssä niin että olo olisi kuin olisin tekemässä maailmaa ihan ypö yssin vaan aivan toisin: on kuin KOKO tää avara maailmamme, tää Telluksemme, olisi miun tekemä kun yksinkertaisesti vaine mieli on avara, aukinainen. Ihana ja - kaik on hyvin! Mikään ei riitele mitään vastaan, mikään ei vastustele mieltäin... on kuin kaik ois kuosissaan. Sellanen mahtava olo ja tila!
Sellaisia mielentiloja jotka ovat ainakin näin miulle aikas harvinaisia juttuja. Harvoin nähtyjä kummajaisia elämässäni: eivät pruukaa alvariinsa imaantua samoille levelille kuin mis mie olen...

   Vimoisin IHANAINEN olo ja tila oli eilennä. Ja se oli sellaselta yllättävältä taholta jota en osanut suin surminkaan ajatella et näin voisi olla...
   Kävin nimittäin ottamassa eilen elämäni ekan tatskan itteeni! Jee! Hyvä mie! Mie tein sen! Ihan "itte"!

2016.6.13%20%282%29.jpg

   Tässä tämä lopputulos näkysällä...

2016.6.12.%20Aki%20Leija..jpg

... ja täsä sen alkuperä. Tai ei aivan alkuperä sillä ensin olen kuvannut Aki Leijojen kukkia mökillämme vuosien saatossa. Sitten valikoin niistä muutamia kuvia katsottavakseni ja kunne olin varanut ajan tatuointia varten niin aloin sit piirtelemään tätä kuvaa niiden valitsemieni kuvien perusteella.
   Tietty olisihan siellä tatskaliikkeessä ( kuten monessa muussakin vastaavassa liikkeessä ) kaiken maailman valmis-kuvia valittavana muttas se ei nyt vaine ole olleskana miun tyylistäni. Halluun IHAN OMAN kuvani. Ja sellasen "jonka takana voin itte seisoa". Sellasen jota viitin ikäni pitää ja katella. Sellasen jonka pitämisestä ei mielein muutu loppuelämäni aikana. Ja joka on miun itteni "näköinen", oloinen kuva. Joten paree oli tässäkin tapauksessa itte suunnitella ja piirtää se kuva minkä halusin itteeni "painettavan".
   Olenkin mie tätä kuvaani täsä elämäni matkalla ( vasite noin viimoset kolme vuotta ) suunnitellut mielessäni monet kerrat. Miettinyt et millasen, minkä, ja mihin - sen kuvan haluan? Kaikesta tästä mietinnästäin päädyin sit tällaseen versioon. Tää on "ajaton", "iätön" ja mitenkään mihkään kantaa ottava aihe. Sellainen ettäs mie-kin pystyn sitä tsiikailemaan pitemmänkin aikaa.
   Itse tapahtummaa, tatuointia, en tsiikaillut sen kummemmin. Mitä nyt välleen kun simmuin aukaisin, kuikkasin et mitä näkyy? Ja eihän siitä mitään näkynnä kun kyseessä oli/on käsivarteni ( "ISO", mahtava, hau´islihakseni? ) johka en yksin kertaisesti kykene näkemään olkapääni ylitse kun on tätä ikä-näköä tullut himpun jo kuvioihini mukaan...
Jotenka sen kummemmin kuvan tekemistä seuratakseni tahi/saati sitä kritisoidakseni ( joka olisi aivan tyypillistä "minua" )... mie vaine olla öllöttelin. Ihan totta: olin vaine ja naatin! Naatin toimenpiteestä jota pelkäsin ku ruttoa ja jota vuotin jännittyneenä ku maailmanloppua!
   Ekat pistot olivat kaikkein jännittävimmät kun en tiennyt mitä tuleman pitää. Millasta kipua on vuotettavissa? Muttas ka kun oli niiden ensimmäisten "ylitse" päästy ja homma jatku ielleen niin mikäs siin oli ollessa. Toinen teki töitään, mie istuin ja luin kirjaani jonka olin mukaani vasite ottanut. Kuuntelin työn ääntä, ajattelin kirjani tekstiä, tunsin pistokset, ja ajatuksissani ajattelin erästä tuttuani joka oli "hakautattanut" itteesä PALJON, PALJON, ISOMMAN kuvan ja kestänyt sen! Joten jos hän ( ja useat muoskain miun! ) niin miksen miekin tätä kestäisi! Eihän tää nyt sen hassumpaa tunnu olevan...
Muistan kuin alkoi hävitä ajatukset kirjani tekstin sisällöstä. Kuin ajatukset vaelsivat tutussani, muoskissani... kaikessa; kertaakaa käymäti niissä pistosten "kivuissa". Niinhän se vaine sit kävi loppuin lopuksi et mie istua nakotin siin "potilastuolissa" kun toinen teki työtään, työsti kuvaani, ja otimma pieniä perättäisiä päivätirsoja ihan kesken kaiken koko operatsuunen! Siis siinä pisteltävänä ollessain - minä? Ihminen joka pelkää kaikkia pistoksia, puudutuksia, ja on kaiken lisäksi hyvin kipuherkkä!

   Mitä tästä kaikesta, tästä yhdestä elämääni rikastuttaneesta kokemuksesta voin todeta näin jälki käteen: ei se kestämätöntä ole. Ei se niin hirveää ole kuin mitä siitä olen ajatellut ja/tai kuullut toisilta. Kannatti mennä, kannatti käydä. Hyvä mie!
   Valmista tuli - mie tein sen!