...muutamin paikoin tänä pänä reissullain tällä Reissaaja-Lissinä ollessain.
Alkujaan pitimmä miun asettua aloillein ja käydä kimppuun yhden uuden uutukaisen planketti-pinon jollaista en konsa ole tehnyt, en täytellyt, muttas veri, se vaine vetää kummasti puoleensa äärille maan. Vasiten kun ilma ja tila on tällainen kuin mitä se tänä pänäkin ollut on! Mitä mainioin, mitä kaunein ja Aurinko Armahan kilon siivittämä. Aivan toista kuin mitä se eilinen myräkkä, tahi mitä taasen huomiseksi Ilma ja Tieteilijät povaavat.
Jotenka sitten tänään ja täsä - olkaatte höylin Armaat Lukijain miun, täsä tätä eeposta sitten tulevi nyt....
   Aamuin valkeni pakollisine "kellon raahamisine huoneesta toiseen" kuten nykyään pruukataan ilmaisemaan kun "kelloja siiretään" - tunteroisesta toiseen. Nyt sitten kesää kohden vuorostansa.
Sitten kaps´ säkkien pakkamiset kun kerta Maailmalle Avaraiselle meinahan. Reppuun reiluun mukaan retkieväät Kaikettomin Leipäsineen, miulle sopivineen "kärtsäin", kaffee-termareineen ja pullollisen vettä. Siihen sitten mukahan kuivat stal-tikit ja sytyke-lehdetkin. Paistotikkunen omasta takaa ja viel varuilta peppusen alusta lämmä ja pehimiä. A´ vot sie - Mummeliini valmista kamaa Maailmalle Avaraiselle oli.

   Suuntana tämä - ryhmä rämä; mökillemme siis.
Sen verta valotan kyllä jo täsä vaiheessa et näin oli vakaa aikomuksein miun, muttas onni onnettomuudessa: matkani tään alkupuolla mielein muutin kun räknäsin matkatessain et miksipä sinne juuri? "Eiköö tuo ole samainen vällee tehdä muuallehin matkaa?" "Jonnehin jonne en ole ennen matkaani tehnyt?" Ja sit kunen mietin et mitäs se sellainen olisikaan, niin eipää tuota paljoa tullut mieleeini mitään vaihtoehtoa.
Tätempä sit tutuille urille. Matkaan jonka olen varmahan sen millona kertaa tehnyt ja joka sit loppupäästä entisille kotikulmille kääntyvi.
Sinneppä siis.
   Muttas onni oli tässäkin matkassain muodossa ihanaisessa kun äkkäsin monta sellaista paikka tuolta matkaltain josa en ole konsa käynyt, mut aina ohitsensa kulkiessain, halunut paikoissa niissä käydä! "Viellä joskus...." "Kun aikaa on...:" "Vielä mie kerran...."


    Lähdetäämpäs matkaan...


   Välissä Ulmansaari ja manner oli Joukkahaisten pahna-pesue päivää paistattelemassa aamupäiväsen tunteroisina...
( "pahna" sillä ettäs näyttivät suunilleen kaik olevan viime kesän poikasia hivenen harmain höyhenpeitteineen )






   ... kunne yssi näistä päätti nousta paikaltansa ja tehdä oikian...



.... catwalk-kävelyn edestä toveriensa siirtyin joukon tuon jatkeeksi, päähän toiseen.
Annas olla - kunne tämä "ensimmäinen" aloilensa asettunut oli, niin sitten....



.... yksi keskimmäisistä tuumasi et "Ei maar. Täytyy tästä... eiköhän toverit liikuttais hivenen? Mites olisi pienet aamuvenytykset, jumppat nyt ainakin....?"












Se siitä ja sen tehokkuudesta? Ei evättäkään heilahtanut lajitovereiltansa muilta.
Kunne...



.... sit yksi heistä "havua siirsi"...



.... viereen toisen. ( Se siitä sitten, siitä "jumppa-huitista!" )



Näinpä mie totesin et nähty on ja päätin käppäillä takaisin Hepo Hopiain tykö ja juurikin silloin NÄMÄ kaikki ottivat ja havusensa nääkin siirsivät - muutman metrin päähän!





   Sitten paikassa jonka täänkin olen tosiaan sen miljoona kertaa ohittanut ( noin 30 vuotta! ), kuvanut, ja aina miettinyt et jospa joskus vielä tuonne "äärille maan", tuonne misä tuo latonen paikallansa on. "Mitähän siellä on? Millaista siellä on?"
"Tuolla tiettömän tien takana, muttas jonne mielein miun halajaa siltikin?"

  
   Elokuun kuva vuodelta 2020 ja sitten hivenen "likempää" tänä pänä;



   Paikka on Maaninkaan kuuluva peltoaukia erään Harju-tilan vieressä.
   Paikasta tästä en tiennyt mitään sen kummempaa ennen tätä reissuain. En ni mitään. Nytpä tiedän!
   Tiedän, ettäs tää tie ei vie mihkään mökille, esim. jonkun kesämökille. Tää on peltotie ja muuttuu sitten tuonne Taivahanrantaan mentyä mettätieksi erinäisille metsäpalstoille.
Tuolla metsärajan takana on lampi, Harjunlampi.
Sitten kunne tuota metsätietä menee tarpeeksi kauaksi, niin se muuttu pienemmäksi ja pienemmäksi - nyt muuttuin vaine -kelkka-uraksi pienoiseksi. Kesällä varmaan vaine patikkapoluksi. Käväisin siellä ns. päässänsä asti varmaankin. Näin ainakin luulen kun asiaan tutustuin nyt kotiini tultuain.
   Tuolla matkallain huomasin kuinka sieltä metsien lävitse, kuusistojen takaa, puiden nuiden kasvavien lomasta, siinsi asutuksia "vastarantaisia" vastarinteiden. Ne olivat joko Leppämäen ( Pielavesi ) tahi sitten.... Ei, ei ne voinut olla minkään muun paikan asutuksia. Niiden täytyi olla Leppämäen taloja.
   Monia ISOja vesien täyttämiä ojia, vahi sanottaisiinko ja et ihan jokia oikein, pitkin matkaani tätä, äärillä noiden paikkojen. Isoja mäkiä, laskuja ja nousuja, joista isoinpana Kivimäen alimmat maastojen nousut. Kivimäki itse siinä vierustalla ison ja korkian kupeensa kera näkysällä.

   Hifistelyä kera ihanaisten lumidyynien, -nietosten reunassa tään peltotien ojasen:


















   "Voikoo tätä ihanampaa olla?": kysyn mie jälleen?
   Metsä, tie, metsätie ja autiona. Ei ketään, ei mitään, eikä pelkoakaan "persiissä" et vaikkas karhu tahi hirvi tuolta äkkiä eteeni "laukkaisi". Aurinko Armas helottaa, Tuuli Tuittupää yrittää laittaa puhtia puhureihinsa siinä sen kummemmin onnistumati. Puhkuu ja puhaltaa vaine juurikin sopivasti.
Vain mie ja tie iellehen vievä.
"Vielä tään suora päähän..." "Tuon mutkan taakse haluan vielä kurkistaa." "Katoso, mäki - no, vielä senkin päälle ja taakse. Eikös vain?"; aivan kuin jokin tutkimusmatkailija suuri. Paljon, lot of, seikkailumieltä taskussain mukana - ei repussain, sillä reppuni autollein jätin.
   Kunne sitten huomaatkin, huomasinkin, ettäs nyt ollahan sit siellä päässään. Ei enää, ei kauemmaksi.
Nyt sit olemma siellä tiettömän tien takan, sen päässä.
Tuolla, tuon suoraan edessä olevaisen kuusen kohdilla ( alla oleva kuva ) muuttui "vihdoin" "polkuin" tää patikkapolkuseksi, umpihankiseksi, entuudestaan isommalla koneella kulkemattomaksi, lumiseksi hangeksi ja totesin et nyt on aika sit miunkin kääntyä takaisin päin - kohti Hepo Hopiatain; "Se siellä tien varressa varmaan yksin viruu ja vuottaa omistajaansa tulla....?"






   "Korpi-kuusen kannon alla."




   Jumppa-huitilla jälleen päivä tää, muttas voi kauhia kuin onkaan jälkein miun mutkikasta ja ylen äijy laahaavaa!




   Nautin...
   Mietin... ajattelin...
   Ihan samanlaiset tuntemukset kuin aikoinaan, vuosia siten puolisoin menon jälkeen, siellä Tehunlammen taakse, Saariselle mennessä, yhtenä keväisenä päivänä hankien päällä. Tahi sitten muutamana syksynä tuolla Pajujärven Ulppaan takana puolukassa ollessain.
Juuri samanlainen Aurinko Armahan kilo, juuri samanlainen lämpö, samanlainen valo, ja varmaankin nimenomaan SE valon aste suhteessa maan päälliseen kamaraan!

   Kunne viimo metrit tulivat, kunne lato tuo metsän rajainen esille tuli, niin ajatuksiini hiipi kaihomieli. Ajtaukseen iti et ei taasen. "Ei en halua sivistyksen pariin, en ihmisten ilmoille, en."
"Täsäkö tää nyt sit oli?" "Tää kaikki, oliko se tässä?"




   Do, niin - tässä se lato sitten nyt on! Tällainen se likemmä kattoin on.

   Tässä kohtaa oli matkain tään eka ihanainen tapaaminen ihan veto vierahan ihmisen, kahdenkin kera.
   Tuossa viereisellä tilalla... olen katsonut aina siitä ohitsensa ajaessain, ettäs siihen ne vasta muuttivat - uusi, nuori perhe.
Nuorena siksi pitänyt olen kun joskus olen nähnyt heidän lykkivän pihatietään pitkin lastenvaunuja.
Tänään sain kunnian tavat talon tuon emännän kera lapsensa yhden, äärellä tämän latosen ja kuulin, ettäs siitä kun he sinne muuttivat, niin siitä on jo sen kymmenkunta vuotta! ( Mihkä tää aika on vierähtänyt? )
   Juttua riitti niin kauan kunne tämä nuorempi heistä alkoi pitkästymään ja eron hetki kallis tuli eteen.
Juteltiin muuttamiset, koulukkaat, kouluretket, opiskelut, alakoulut, koulumatkat, erilaiset oppilaat/lapset, hankijaiset, vauvan odotukset, vanhemmuudet, Kela:akin siinä sivuttiin ja sivallettiin samaan syssyyn.




   Kuvat kerrankin toisin päin. Nyt "tuonne" onkin tässä ja "täältä" onkin tuolla kaukaisuudessa.






   "Pieni."


   Paikka: Viannankoski, Maaninka ( Kuopio ).



   "Tassukkaat."




   Kerrankin!
   Kerrankin pääsin äärelle yläsuvannon padon tään. Hankijaisia kiitellen.



   Ja alajuoksulla, niin ikään hankijaisia kiitellen et reunaman kiville asti asketaa voinen kuvaamaan.
Edessä 77-tie ja takana itse pato.
( Tästä padosta yritin löytää tietoa netin kautta, muttas tyhyjää harasin - sori. )





   Paikassa-joka, josta laskin yhdeltä näkemältä näkeväin vähintään neljä eri mastoa joista yhden olin katsovinani Pellesmäen -linkiksi Kuopion eteläpuolelta. Viiden sit takanain kuvatessain äärille maan Taivaanrantoja näitä.
Siilinjärveltä näkyi Yaran jätevuoret ja horisontista toisaalta itse Puijontorni!
Et voikoo... taasen, kysyn mie vaine!






   Jos osaan oikein katsoa, oikein suunistaa, niin tuossa keskustasta tään kuvan ihan vaine hivenen vasempaan, niin siellä se Puijontorni näkyilee!



   Jokin tele- tahi radio-masto lie tää. En tiedä mikä, muttas kaikkinensa ainakin miun simmujain hivelevän rujon-kaunis kaikkinensa. Liekkö sitten auringon kilossa loistavat kupeensa kiiltävät vahi juurikin noi pyöriät, valkiat, "pallukat" erikokoisina kupeillansa, mikä tästä kauniin tekee?



  
   Noin. Tänne ja tästä sitten takaisin Hepoin tykö jonka jätin tuonne alemmaksi rinteeseen kun tiet auratut päättyivät.
Meinasin kyl linkille asti ihan ajella mut sitten tajusin et en ehken ihan kääntyä varmaksi siellä voi - enkää etukäteen viitsinyt jalkautua sekä tutkailla asiaa moista, jotenka otimma sittenkin "puolivälissä" rinnettä takapakkia ja peruutimma takaisin alemmaksi parkkiin.
   Käppäilin, tähtäilin ja vasiten lähdin sit astelemaan horisontissa yhdessä näkyväisen tuulisen viirin tykö miettien et mitähän tuolla on...?
Kunne likemmä menin niin huomasin, ettäs siellähän on talo! Ei asuttu, muttas jonkun oma kylläkin. "Kesämökki kenties kun näin hyvällä paikalla on?" "No, ieti ei ole menoja joka tapauksessa, koskapa se täten jonkun oma on. Jotenka pruu-takaisinpäin vaine...."
   Kunne täällä aikain olimma hortoillut hankijaisilla kantavilla, huomasin kuin joku tuli autollansa ihan ylös linkille asti ja alkoi "purkautua" autostansa ulos päin. Tassuttelin tykönsä ja aloin jututtamaan: "Oletteko käyneet täällä aikaisemmin?"; ajatuksella et jos vaikka hän osaisi kertoa jotahin esim. tuosta kesämökistä?
Ylläri oli suuri ja suuremmoinen kun tämä henkilö alkoi kertoa, että kyllä hän on käynyt. "Tuolla asuu miun sisarukseni. Olen menossa hänen luokseen nyt."
Huh, olipas ylläri-pylläri. Kiitelin samalla "viisauttani" suurta et olin tajunut hetki sitten pyörtää itsein takaisin päin enkää ängennyt "toisten tontille", jota ei ole kyl muutoinkaan pruukannut tehdä muuloinkaan!
Siinä sit suutamme soittaissa, jutun juurta jutellessa, kävi ilmi, että se on tosiaan vakituinen asunto vaikkas tietä sinne ei näytä vievän eikä sitä aurattukaan ollut. "JA sitten sen TAKAN on vielä toinenkin asunto. Vanha, siis tosiaan vanha, pihapiiri joka sit on sellainen ja sellainen. Sen omistavat kait ne ja ne."
Kun hän mainitse omistajien nuiden nimet, niin kerroin hänelle, ettäs ehken saanen omistajansa nuo kiini myöhemmin - näin luulee. "Voisinko käydä kuvaamassa ne rakennukset nyt?"
"Kyllä." - ja hän neuvoi miulle suunnan, tien, mistä sinne mennä. "Tuosta vaine pihapiirimme poikki, tuonne metsään, puiden nuiden taakse ja oikiaan sieltä ja sieltä sitten."
Ja meikä-Mummeliini onnevansa kiitteli siinä vaiheessa! Vasiten kun näin nämä rakennukset sieltä, ja viel myöhemmin kun omistajansa kiini todellakin sain sekä luvan heiltä et saan kuvaamiani kuviani käyttää. Boonuksena sainen veil kuvansa vanha 60-luvulta kun hän itse kyseisen talon edustalla pikku-nassikkana lunta lapioi äitinsä ottamassa kuvassaan!
Oih, ja voin, tää onneva on!













   Navettansa vanha josta täten ns. kivijalkaosuus enää tallessa on.
Tää vaine olisi sellainen kuvauspaikka joka tekisi miun kyl mielein esim. keväisempään tahi kesäiseen aikaan päästä vielä kuvaamaan. Toi "puska" tuossa tekee sen, tään tuntehen. Olisi varmaan kauniin näköinen.



   Ei yhtään hassummat, ei pahat, maisemat ole ollehet pihapiirin tään! Wau! Ei valittamista, ei.






   "Tiettömän tien takana."
   Tässä tämä, tietön tie talolle tuolla jälkeen omistajansa sinne menon, ja miun jo kuvaukseltain takaisin palatessain, autollein kulkiessain.
  
   Kuin sitä ihmisiä asuukaan nykymaailmassakin näin keskeisellä paikalla ihmisasutuksia, ihmisten ilmoilla, muttas siltikin ns. tiettömien teiden takana. Kesäisinhän uskon, ettäs tännekkin ihan oikia tien pohja kulkee, sellainen niittytie ihanainen.
Mitenkä ihminen nykymaailmassa pärjää omillaan näinkin syrjässä; postilaatikkokaan ei "ihan" likellä ole...?
Mitäs jos jotahin sattuu? Ok - kännykät ja puhelimetkin vielä, ovat olemassa.
   Entäs sitten asutus tuo vanhempi. Mitkä ovatkaan olleet maisemat asujillaan tuolloisilla tuolla?
Miksihän he ovat sieltä lähteneet - kuten aina mietin autioita taloja nähdessäin? Minna he ovat menneet, ja missä ovat nyt? Keitä he ovat olleet ( nyt kyllä tietdän tään talon suvun ja asukkaat sitä myöten ) ja kuinka monta siellä on asunut - nuinkin ISOssa talossa tuohon aikaan?


   Pässinkoski alias Hämälänkoski nyttemmin. Alapitkä, Lapinlahti.

   Notskin virittelin tulille ihan ekas´ teks´. Olihan iltapäivä jo pitkällä menossa ja "mahanahka selkärankaani" jo hiersi. Nälkä kasvaa kulkeissa, apetta vatsa vaatii, jotenka klapeja piskuisia kasaan - en paljoa tarvii, enkä pitkäksi aikaa. Sen vaine, ettäs yhden kärtsää voinen.



   Eipäs lähtenyt tulet nyt kipinälle, ei leiskunut lemmen liekki! Mistä mättää, mikä ei sytytä? Onkoo rakkautein kuolut, kuolon oma nyt? Sitäkö se tää olo ja tila nyt meinaa; kun mutu tunne persuuksissa on et taasen Einoja viedään"?
Tulet tahi ei, niin siinäpähän sit kipinöivät ja syttyjä ottavat jos ottavat - mie ainahin "meen mäkeen" ja kuvaamaan:



   Sen kummemmin asiaa tuntemati, mitään tietämäti, sanoisin et on muuten Saukkosen jäljet noi jotka pitkin kosken tään partta ain välleen näkyilivät päällä hankijen nuiden?






   "Hetulat."




   Ja täsä, täsä näette Atmaat Lukijain miun, sitten jääpuikon!
Eikös vaine - ihan on jääpuikko kuten näkyy! On se!
Joo - pitimmä siis kuvata jääpuikon tiplaa tippuvaisen veden. Ensin pidemmällä objektilla joka ei sit onnannut kuten näkyy... Sitten asensin lyhyemmän putken ja läksimmä uusille usrille. Mennä hötkytin ja nimen omaan HÖTKYTIN seurauksilla sellaisilla et tuo jääpuikkonen sit otti ja tuota - tipahti poies räystäältä tuolta huvisenmajan päällä kosken tuon!
"Se siitä ja sen kestävyydetä...."

   Ei muuta ko takaisin notskille ja hiileen puhaltamaan. Ei, en puhaltanut oikeesti vaan asensin makkarain kärtsättävät sinne savuisen notskin kätköihin ja savustin ne siinä lämmössänsä. Kumosin kupposen, toisenkin, kaffeeta ja istuin tohdille laavun tuon olevaisen.
   Katselin, kuuntelin, keväistä talvea tätä. Ihastelin maisemia nuita ja ajattelin.
"Mikäs tässä on istuskellessa. Ollessa ulkona, ulko ja tilassa vasiten?"
"Olisinko katunut myöhemmin jos en olisikaan lähtenyt?" "Olisin jäänyt niitä yksiä papruja laittelmaan ja setvimään?"
"Olisin harmitellut tuhlattua päivää näin nättiä, noitunut mielessäin et kaikkea kans!"
Olisin.
   Harmittelin myöskin sitä et ennen tältä paikalta lähtöäin otimma mie kekselijäänä Mummelina ja monotin nuilla ihka ihanilla rötkyilijäkengilläin Heponi kavioita! Potkiskelin jalkaterilläin, vuorotellen kumpaisellakin jalallain, autoin lokareista jäitä poies.
Arvatkaas kuka kiitteli moista tekoa? Kuka itseensä otti? Kenkä kenkäsen käytöstä moisesta hivenen marpatti, sen jälkeen?
No, tää leikattu tassuin tietenkin!
Hyvänen aika et sitä osaavi ihmisen taimi olla täysi taukki! Mitenkä sitä ei vain saa kaaliinsa et ei se leikattu koipi vielä kestä kaikkea? Vasiten tuollaista suoranaista monotusta mihkään? Jeeru, et sadattelin itseäin moisesta piittaamattomuudesta, moisesta tyhmyydestä, suoraan sanottuna!




   Ihan sitten näin "viimo metreillä", seuduilla entisillä, mielehein noisivat ajat kun muksuin pienet olivat ja tavista aikaa aina  elettiin. Meitä monta oli ja kun isossa joukosaa pienet huvit suuria ovat, niin mekin jotahin lystiä ain pidettiin.
   Käytiin juurikin nuilla ( mitä siinä kulkeissain tänään näin ) samaisilla talvien lumisilla juoksunietoksilla hyppimässä niiden nietoksien syvyyksiin.
Tuonne me aina laellensa kavuttiin, tuonne kantaville hangille ja sieltä sitten - humpsista, hypättiin jalat tahi rohkelikommat, pää edellä kuperkeikkaa ilmassa heittäin, sinne alas pehmiään syvyyteensä.
   Oi aikoja, oi mennehiä. Ikävä niitäkin jo on. Näin vanhana... tiettömän tien päätepisteessä.