... kertoo multa, tää leikkimme loppuko nyt on.... Vahi mitenkä se menikään, noi sanaset kaunihit aseteltuna perätysten? No, sama se mitenkä ne oikeesti meni. Ei sillä väliä. Eikä merkitystäkään. Kuhan vaine sanoin.
   Pesimmä sit ne viimoset akkunat tänä pänä. Kaik tupain viisi, säkä-korkeudeltaan jotahin 2,30cm korkiat, viimeistä akkunaa. Kaikkiaan laskeskelin et sen viisitoista lasipintaa ja viiden akkunan pokat, ikkunapellit, ulkopuitteet, jne.. Käsi kiitteli....
Muttas hei, olipas kiva vosekkia ajan kera - sitä kiellä en, sillä....
Sainen pitää kaikki nuo akkunat yhtäaikaa auki! Seppo-seljällänsä ulos asti! Wau, sitä raikasta Pohjolan tuulta joka niistä sisälle tupaani tuittuili kera raikkautensa! Se satehen ( tänään on satanut ja sataakin koko päivän ) ropina ja raikkaus jota tuli nenuuni piskuiseen - tuohon sankkevan kranttuun nenuuni puhtautta kystä kyllä! Se satehen ihanainen ropina maata vasten, pihatien sorakolle ja rännien lotina syöksytorveineen! Se kaikki ja paljon muuta mitä en osaa sanoin maalatakkaan!
Ihanuutta kerraksensa. Voi kunpa voisikin pitää aina ja kaikkia akkunoita nuin auki; itse kuivilla, sisällä, katona alla ollen ja sit raikkahutta kystä kyllä ulkoa päin sisälle tupaan?
   Ja mikä ihanainen keli olla vaine. Ei mitään pakkoa mihkään suuntaan. Nyt Töissäkin sovimme et menen paikalle vaine kutsuttaissa enää. Paitsi tietyt päivät on jo ennekkoon kyllä lyöty lukkoon, paikalle tuonne mennen....
Muttas kaikkinensa: otimma ja ulkoistin tään päiväin syöntini; käväisin ns. ulkona syömässä nasuni piskuisen täytehen. Ja sen jälkeen otin SIESTAN! Vedin pitkäksein ihan rehellisesti sanottuna. Pötkölleni pistin itsein ja vietin päiväsyvämenä parisen tuntia vällyin välissä lämpimissä! Mie! Kyllä.
   Nyt sitten kuuntelen iellehen rovinaa peltisten kattojen Humisevanharjun tään ja mietiskelen, jottas olisihan se ihan kiva jonkusen toisen kera olla näin ja öllötellä.
Olisipa se JOKU jonka kainaloiseen kömpiä ja olla vaine.
Kaipuu kaihertaa, sattuu, kun ajatteleekin tuollaista mahdollisuutta olevaista. Suru hiipii kurkkupäähän, takkuaa siellä. Aivan kuin itkua kasvattais, ääneen jopa lausahtais surusen ilmi tuoden. Ikävä.