Milloin tietää milloinka se on sitä?

   Nuoruuteni aikaiset ja jopa aikuisuuteni ajan parisuhteeni ovat rakentuneet kasaan ns. jotenkin vain. Silleen ajautumalla, jotenkin puoli vahingossa kulkeutumalla suhteeksi. Sanoisinko että ihan näin arkipäiväisesti. Sitä vain on alkanut jotenkin "olee sun kaa". Ja siitä sitten pikkuhiljaa puolin ja toisin pienen kipinän ( kait kipinän ) mukana ollessa on rakennettu suhdetta pitempää. Utelijaisuutena että millainen tuo toinen on? Mitä tästä tulee? Onko tässä mitä?
Ei siis mitään salamarakkautta, yht´äkkistä ihastumista. Ei mitään taivailta putoavaa tähtisadetta tai ilotulitusrakettien paukuntaa. Ei mitään sellaista - vain arkista mielenkiintoa toista kohtaan.
   Kunne tuli sitten aika puolisoni josta muistissani oli kipinät välillämme. Sen verta sitä oli miun suunaltani etten tohtinut suoraan häntä silmiinsä ensi alkun katsoa. ( Tästä sainkin sitten jälkikäteen häneltä pientä kuittausta kun en "edes" sitä tohtinut... ) Hän kertoili kohdaltansa että oli huomannut ihmisen joka topakka oli. Ihmisen joka viehätti, ihastutti. Eli kipinöitä jonkinmoisia ilmassa sinkoili puolin ja toisin. Jahka vaine siitä sitten pitemmälle päästiin; likipitäin 13 vuotta.

   Toissa keväänä maailmaani astui eräs ihminen jonka silmiin upposin tosta vain. Siis silleen että kipinöitä tuntui sinkoilevan puolin ja toisin niin paljon että pakkohan se oli selvittää mitä tämä on? Kysyä että onko tämä totta? Mitä tässä on? Miksi se tuntuu kuin kipinöitä sinkoileisi puolin ja toisin? Selvisihän se; nämä kipinät ja tuntemukset olivat molemmin puolisia. Mutta sitä ei sitten voinutkaan tulla mitään... ei voinut rakentaa mitään tietyistä syistä... "Surku rannalle jääviä laivoja"...

   Noin kolmisen vuotta on elämäni piirissä ollut toinen henkilö jonka nähdessäni tuntuu aina etten tiedä oikein mihkä simmuin laittaisin? Katsoisinko kohden vahi kääntäisinkö katseeni "hävelijäästi" poies päin? Mitä oikein tekisin, kuis olisin ja juttelisin hänen kanssaan?
Tunnelma hänet kohdatessain on aina sankken iloinen vaik asiainhoito mitä pitää kulloinkin hoidella, ei olisikaan mitenkään ylitsevuotavaisen iloista asiaa. Tuntemus on siitä huolimati kuitenkin että mielelläni jäisin tykönsä rupattelemaan ihan vaikka puuta heinää jos se vain olisi mahdollista, MUTTA kun hän on juuri silloin palveluammatissaan töissä palvelemassa asiakkaita ja mie vain siellä tykönänsä asiakkaana niin eipäs siihen sit jäädäkkään liikoja porisemaan.
   Kysäisin tässä Reissaaja-tyttäreltäin neuvoa juttuun moiseen; mitenkä nykymaailmassa toimitaan vastaavissa tilanteissa? Kuin on sovelijasta toimia? Mitä sanoisin? Miten kysyisin tai ilmaiseisin että jotahin nyt ilmoissa sinkoilee - onka asia molemminpuolista, vahi onkoo kaik vaine miun aivojeni aikaan saamaa kuvitelmaa? Sillä kummasti sitä näin kauan sitten viimeksi rii´anneena on hyvinkin epätietoinen ja epävarma liikkeistään suhteessa siihen et mitenkä nykyaikana passaa ns. aloitusta tehdä? Ja sekin viel että oletan tämän kyseisen henkilön olevan miuta vähintäänkin himpun nuorempi... O-ou! ( Tai mikä luultavampaa: varattu jo! )

   Miksi se elämä kuljettaa ihmistä näin että tulee vastaan ihmisiä joihin haluaa tutustua mutta ei sen enempää? Tuntuu vain että joku ihminen kiinnostaa silleen että haluaisi hänet ystäväkseen eikäs mitään muuta. Ihan kuin vaikka... vaikka... no - vaikka toinen nainen, nyt kun näin hameen heiluttaja itse satun olemaan ja "miehiin menevää" sorttia.
Sitten on ja tulee vastaan ihmisiä, joita kohtaan tuntee jotain epämääräistä syttyä. Ei mitään maailmaa mullistavaa euforiaa mutta sit toisaaltaan ei tuntus kuiteskaan oikein riitävän pelkkä ystävyskään.
Mitä se merkitsee, sitä tiedä en. En osaa eritellä tätä sen kummemmin mutta tiedän vain että itsellänikin on ystävissäni vastaavia henkilöitä; pienellä "kutkalla" olevia henkilöitä, mutta en kuitenkaan haluaisi heidän kera sen kummempaa, SILLÄ tiedän että se ei tulisi kantamaan pitempään suhteeseen - suhteeseen pysyvään. Se olisi vain ns. kertalaaki ja se siitä sitten. Jäisi vain karvas maku suuhun ja sen jälkeen kyräillen ohitse kulkemista kun vastatusten sattuisi. Ystävyys siinä vain pilalle menisi.
Sokerina ( vai olisiko sittenkin suolana - kun ei oikein tiedä miten pitis toimia; on tietoudessa kirvelevänä kuin suola haavassa ) pohjalla ovat sitten nämä kipinöitä sinkoilevat persoonat. 
On kiva että heitä on olemassa. He piristävät ja valoistuttavat muutoin tasapaksua ja "harmaata" arkea. Mitenkä riemulla sitä meneekään toista "tapaamaan" jonnekkin kun tiedossa on ne ihanan kauniit, syvyyksiinsä upottavat silmmut - ja henkilö niiden silmmujen takana.
Mitenkä sitä tahtoisi päästä sinne silmiensä syvyyksiin ja tutustumaan toiseen ihmiseen -kun vain tietäisi MITENKÄ?