Tänään lähdin maailmalle jotain puolen yhdeksän tiemeellä Hepo Hopian turvan viitoittaessa tietä kohti Kalakukko-city go go:ta. Tarkoitukseni oli viedä kemujen jälkeisiä tavaroita niiden oikeille omistajille ja hakia samalla omiain kotia. Samaten ajattelin käydä luopumassa kalleimmistani...
   Ensimmäinen pysähdys matkallani oli - niin, missäpä muualla kuin Lammellani.
Perille päästyäni huomasin että olivat siellä nyt käyneet jo muutkin nauttimassa tämän tienoon kauneudesta ja rauhasta. Ja jos saanen jäljistänsä jotahii sanoa niin jäljistäpä mie tunnistinkin ketkä siel olivat käyneet ja makkaroitansa tiristelleet... ja ihan alhaalle asti olivat tassutelleet. Oli vaine hiven vaikia heijän jäljiltänsä miun ittein sit sinne alas päästä. Sain pelätä koko sen rintehan matkan et millon otan pers´nettoo. Mutta niin vaine pääsin ku pääsinkin - kiel keskellä suuta - kaatumati lammen tään rannalle, ja nappailin sieltä kuvasia joista nyt yksi on tässä:

2016.3.10.%20Asioilla%20%281%29.jpg

   Matkallain mietin että miksi ihmiset pruukkaavat aina sulkea ikkunansa kun lähtevät vähäkään pitemmäksi ajaksi kotoansa poies? Päiväksi - kahdeksi, tahi sitten useammaksikin. Siis tarkoitan tällä sitä että ennen kenties vetämällä verhot ikkunan lasien eteen ja nyttemmin sit sulkemalla kaihtimet kiinni. Miksi? Kertokaatte miulle.
Mie itse olen tottunut ( tai siis ajattelen ) että kun lähden vaikka vaine yhdeksikin yöksi poies kotoain niin mie jätän aivan taatusti, niin kesällä ku talvellakin ( siis vuodenajasta ja vuorokausien valoisuudesta tai pimeydestä riippumati ), kaikkien akkunoideni kaihtimet auki. Kenties teen juuri näin väärin mutta perustelen käytökseni sillä että...
... jos on vaikkas valoisaa ( kesäisin ja päivisin ) niin jos joku kutsumaton sattuu "vierailemaan" kotonani niin ainakin silloin on/olisi vaikka naapureillani tahi satunnaisilla ohikulkijoilla mahdollisuus nähdä tämä tunkeilija ikkunoideni läpi. Ja jos taasen olisi synkiän pimiää niin etenkin silloin tämän kutsumattoman "vierailijan" ei millään voisi salaa huhkia hommissaan. Vasite jos taskulampun heiluvan valokiilan kera touhuileisi...
Jos taasen ne ikkunat olisivat suljetut niin olipa sit päivä tahi yö, valosa tahi pimiä vuodenaika, niin häntä joka siellä sisällä huhkii "yötöitään", häntä ei ole silloin sieltä helppo huomata!

2016.3.10.%20Asioilla%20%283%29.jpg

   Täsä sitten olin jo lähdössä poies Kalakukko-city go go:sta kun äkkäsin tämän ihanan "värikylläisyyden" Puijonmäellä. Tämä kuva ei ikävä kyllä anna oikeuttaan sille kuinka Aurinko Armahan valo kulki tänään pilvien lomista loistain, pitkin kuusikkoisen metsän latvustoja. Ja kaiken huipuksi tuolla ihan mäen huipulla olivat nuo ihanan huurteisen valkoiset kuusien latvustot.
Vau, mie ahmin tätä näkyä sieluin kyllyydestä!

2016.3.10.%20Asioilla%20%286%29.jpg

   Paluumatkalla miun pitimä poiketa koklaamassa uusia kakkuloita eräässä liikkeessä matkani varrella mutta tietyistä syistä miulla olikin tohina niin päällä että unohdin ihan kokonaan moiset aikeeni.
   Sen sijaan päätinkin tälle tienoolle ehättäissä kääntää Poika Poloiseni ratin kohti tuttuja maisemia. Ei ollut tarkoitukseni mutta kun tuo Aurinko Armas tillotti Taivahankannelta siihen tappaan että muistot tulvivat mieleeni... Enkäs mie sille mitään mahtanut: veri veti puoleensa. Tai no, ei veri vaan veren muistin, mielen muistin, mieleni mukainen tunnetila Aurinko Armahan asennosta, keväästä ja sen kertomista muistoista...

2016.3.10..jpg

   ( Kuvan nimi on "Syvälle sydämeen sattuu." )

... muistoista jotka kertoi kurkkuain kuristavalla tavalla ajasta kun puolisoin kera käveltiin tiellä tällä vievällä.
   Jalan me pökittiin tätäkin tietä suuntaan tahi toiseen. Milloin syssyllä, milloin talvella ja milloin näin kevähällä. Kesäisin ei koskaan - silloin hän kävi kalassa, mökkeiltiin, hommailtiin, ja se olin mie yssin vaine jos käppäilin jossain. ( Liekkö se tää kevät ja Aurinko Armas joka taasen kuljetti... )
   Nyt ajattelin että jotain joka tapauksessa "ilmassa on" kun tänne näin veti. Ja juuri tänään. Tänään jolloin luovutin poies ne meidät yhteen liittäneet kauniit, yhdessä valitsemamme, rinkulaiset... Nyt on sitten yksi osa poies. Nyt on "suljettu" tääkin osa tältä osaltaan. Enää sitä ei kiini saa kopattua vaik kuin yrittäs. Eikä aukikaan... Muistot vain jäävät mieleen... kunne haalenevat - kuihtuvat... haipuvat...
On se kumma - tuntuu kuin olisin taasen saanut yhden oven suljettua. Tai en suljettua vaan yhden osion elämästäni kätyä loppuun asti. Tavallaan hyväksyttyä että näin se menee, näin sen pitää mennä. Näin sen kuuluikin mennä... kaksi ja puoli vuotta kului aikaa tähän hetkeen. "Näin paljon.": voisin ajatella, ja tavallaan ajattelenkin mutta joku toinen voi vastaavasti ajatella että nuin pian? "Nytkö jo?" 
Tänään kuitenkin tajusin tään kaiken reissaamiseni keskellä asioita erinäisiä ajatellessain että tämä oli sitten se miulle sopiva hetki, sopiva aika. Tätä aikaisemmin en olisi voinut edes kuvitellakkaan moista tekeväni: " Ei vielä." "Ei nyt - ei nytkään..." "Odotetaan..."
Nyt se oli. Tänään oli hyvä päivä tälle asialle, tälle muistolle, tälle hetkelle - vaikkas kaihertaahan se mieltä. Tuntuu niin lopulliselta. Pahaltakin. Mutta minkäs teet; tehtävä on. Muuten tuntus kuin kiinni menneeseen jäisin enkä irti voisi päästää. Eläisin vain menneisyydessä enkä voisi antaa tulevaisuuden tulla.
Joten NYT; ovi kiini tältä osin.

2016.3.10.%20Asioilla%20%287%29.jpg

   Muistan kuin täsä on ain ollut rospuuttoa. Oli sitten näin kevät tahi vaikkas vaine kesäkin. Tää nyt vain on sellainen kohta tiestä jonka ali, läpi tahi yli, tahtovi Luojan luomat voimat valua kesäsä, talvesa. Ylhäältä, isolta mäeltä, pitkin rinnettä, ojien ja tien ylitse, kohti laaksossa olevia peltoja.
Näinhän se nytkin oli.
   Kun huomasin tää veden paljouden täsä kohtaa niin ensimmäinen ajatukseni oli tietty että nyt loppu miun matkain teko tähän. Ei muuta ku pruu takas Hepo Hopia ja samaa reittiä takasi ku tulitkin. "Hyvä ku en ajanut vauhdilla ja "suistunut" tuonne syövereihin...." Mutta "moni kakku päältä kaunis, jne.."
Pysäytin autoin, astahdin ulos ja tuumailin että kylläpäs se mukavasti tuo sohjo ja vesi vetää kenkäin kosteuksiinsa... Astuin askeleen, astuin toisenkin - ja kolmannenkin. Kuikuilin ympärillein et mistäs mie koppaan "kättä pitempää" kokeillaksein kuin on syvä syöverinsä, mihkä rotkoon olisin sujahtanut?
Yllätyksein oli suuri kun reunallensa asti ehätin ja kuikkasin kitaansa: pohjahan se sieltä paisto lävitsensä: aito, ehta, soratien pinta!
Joten ei muuta kuin takas autoon, pykälää silmään ja menoksi vaine. Tosin sen verta miussain älliä on että ei vauhdilla vaan vaine pikkuhiljaa hivuttamalle. Juuri silleen et matka iestyyy ja vauhti pysyy yllä. Ei kuitenkaan autoa säretä - eihän? Moiseen "jorpakkoon"...
Meni keula: en hupashtanut pohjattomaan kuiluun... mutta kuului moottorin pohja hörppäävän... Nousi keula toiselta puolelta "avannon" reunalle: hörppäsi takalisto... Nousi takalisto reunalle ja ka´ á vot sie: hengissä ollaan. Ei se nyt niin iso, niin syvä, ollutkaan. Eihän? Kiini ei jäätykkään! Vau! Hyvä mie!
Totuuden nimissä kerrottakoon että kyllä miul sit tään jälkeen ajatuksiini hiipi että eipäs ois tarttenu olla yhtään syvempi tahi jyrkemmät reunaset jotta ois Poika Poloiseni pohja saanut tuta kunnolla ja/tai ejes päässyt yli moisesta "jorpakosta". Ja sekin viel että kävin tänään tästä hetkestä muutami tunteroisia myöhemmin katsastuksessa Poloiseni kera ja tokihan se katastusimmeinen ( ei -mies, ei -nainen vaan ihminen! ) olisi sinne Poijan pohjaan kuikuillessa hokassut jos tää nyt jottain pahaa olisi sen "hienolle hipiälle" tehnä. Mutta eipäs vain mitään kuulunut. Meni läpi ku veitsi margariiniin - vain yksi ainut tuntosarvi oli taittunut = yksi etuvalon poltin oli palanut...

2016.3.10.%20Asioilla%20%289%29.jpg

   Tämä kellari... Niin, tämä se on ain miun mieltäin askarruttanut tätä tietä mittailessain. En tosin tiedä et onko tämä oikeesti kellari vahi mikä lie mutta lähinnä kellarina mie tätä pien.
   Ei täsä koskaan mitään elonmerkkiä ole näkynyt. Ei näy että joku täsä kävis. Joku joka tois tänne jotain tahi hakisi täältä jotahii. Ei liikettä sinne tahi tänne. ( Vaik täsä kuvassa jälkiä näkyykin - ne vievät suoraan tältä tieltä kellarin kuppeen kautta ylös tuonne rinteelle - eivät kellarille. )
Siisti tämä ain on ollunna näin ulkoisesti. Kuten näkyy niin ovensakin on siististi maalattu. Saranat kondiksessa, katto kuosissaan eikäs esim. notkollansa. Ilmapiippunenkin ihan suorassa...
Sijaintinsa on kaukana mistään lähimmästä rakennuksesta tahi vasite pihapiiristä tahi talosta. Tämä on näin tien kupessa, hyvä kun ravia väliin mahtuu. Luulisi että vaik kylän "kollit" olisivat tätä käyneet "koulimassa" mutta ku ei. Ain tää täsä nakottaa, huoliteltuna, rujon kauniina ja - yksinäsä.
Kuka kumma tämän omistaa, kuka huolta pitää? Kuka tämän oven aukasee, kuka sulkee - kiinni?

   Tieni tämä jatkui päivän mittaan täältä muualle. Kauaksi, kauaksi ( mm. sinne katsastukseen ) mutta ne ovat sit toisia juttuja ne...
   Huomasin vain ehtoon korvalla kuin mie kotiain Humisevalleharjulle palatessain kannoin miulle, sanoisinko tunnusomaisesti, mukanain sitä uuden uutukaista Muumi Mamman -laukkuain; toisella olallain kiikkui kameralaukkuin ja toisen käteni toimiessa avainnippuin kantajana toinen käteni piti huolta siinä heiluvasta kakkukuvausta!