Se on sitä että...

   ...ennen olivat leivät isossa leipälaatikossa. Nyt kun nostan leipälaatikon ruokapöydälleni syödessäni niin huomaan sen kutistuneen kummasti muutaman leipäpalasen uumeniinsa sulkeneeksi pienin, pieneksi laatikkoiseksi.

   ...kun teen ruokaa, esim. keittoa ns. minimiannoksen, yhden kattilallisen... sellaisen normaalikokoisen josta ennen perhe söi kerran, yhden ateriallisen, niin nyt mie syön sitä yksiksein vähintään viikon. Ei sillä - eipähän tarvitse joka päivä miettiä että mitähän sitä söisi? Tai ei tarvitse joka päivä olla ruokaa tekemässä vaan voin keskittyä ihan muihin juttuihin. Mutta taasen toisaaltaan onhan tää tällainen ruokailu aikas yksi toikkoista, tylsää. Kerkiän tulla "kyllästetyksi" ain johkin ruokaan ennen kuin uutta tekeen. Tietty laittaisin pakkaseen... en mie viiti. Mieluummin nautin ru´uan "tekemättömyydestä".

   ...kaupasta kannettavat saan tuotua yhdessä repussani tahi pienemmässä veskassa. En tarvii joka kerta kauppakäynillein Poika Poloistani. En tarvitse roudata "koko koloonalle" evästä ja tykötarpeita kotiain.

   ...teen itte kaiken mitä tarvii. Niin ns. naisten työt kuin myös ns. miesten työt. Ei ole vara valita että kumpaakos tien ja kumpaa en. Vaan se on vain tartuttava hommiin jos jotain pitää saaha aikaseksi. Etenkin noi rakentamis- ja remppa-hommat. Tai sitten miun on etittävä niihin osaava tuttu tahi ystävä joka tulisi vapaaehtoisesti avitta vaik kupillisella kuumaa kaffeeta-palkalla. Tai miun on kilpailutettava ammattilaisia ja valittava mielestäin osaavin, paras ja - halvin vaihtoehto. Mutta niin pitkään kuin vaine itse ne klaaraan niin se on kyl paree. Empähän tarvii kysellä ja houkutella ketään. En tarvii ns. matella ja anella keltään apua. Ja sittenpähän itte vastaan työn lopputuloksesta. Saan moittia vaine itteeni jos on jotain huomauttamista tekotavoista, jäljistä, kestävyydestä, tms.. Saan motkottaa itellein ja potkia itteeni persuuksiin että etkös ossaa paremmin? "Tuonkin oot sitten tehnä noin: aivan väärin!"

   ...miun on aina muistettava ovestain ulos mennessäin ottaa mukaani ulko-oven avain. Sitä ei kukaan muu muista ottaa puolestani mukaan. Tai muistuta miulle jotta ota se avain mukaasi. Enkä sitä nyt ole kellekkään toiselle varoiksi antanut kun ei tässä likellä ole ketään jolle sen antaisin ja tarvitessain sit sieltä tyköönsä hakisin. Enkä ole viel oivaltanut hyvää vara-avaimen piilopaikkaa avaimelleni. Tosin par´aikaa vuotan että kunne tuon Aita Armahan saan paikallensa niin jospa sit sieltä löytys jokin oivallinen pieni piilopaikkanen...

   ...saan tehdä mitä mieleni tekee tahi olla tekemäti mitään. Aivan kuin haluan. Jos haluan tehdä töitä voin tehdä niitä aamusta iltaan kenenkään siitä mitenkään pahastumatta. Jos taasen haluankin viettää vapaa-päivän kuten tässä taanoin

2015.4%20%2810%29.jpg

vietin "lomaa" muutamia päiviä puuhastellen mökillämme kevät-ulkohommia, ja tänään täällä Majassani Mahtavassa touhuten "olemattomia". ( Kokkailen: leivon huomiseen äitienpäivään, teen etukäteen lasagnea kun tyttärein on tulossa yökyläilemään huomenna ja tarvitaan ruokaa HETI kun tulemme mökiltämme äitienpäivän vietosta. Puhdistelen takapatiota aita-hemmojen jäljiltä päällisin puolin: loppusilaus sitten vasta kun ovat saaneet kaiken valmihiksi. Käyn kaupalla, luen jotain kirjaa, silitän takapatiolleni tulevan markiisin, tiskailen, pyykkäilen... Kaikkea sellaista - pientä. )

   ...kustannan kaiken aivan yksin. Tarkoitan tällä että jos meitä olisi kaksi ( ja vaikka muoskiakin viel lisäksi ) niin olisi kahden tulot ja vain YHDEN kodin kustannukset jotka jakaisimme kahdelleen. Eikä kuten nyt: mie maksan tämän yhden kodin kustannukset ja kulut aivan YKSIN. Tietty silloin jos olisi toinen niin olisi toinenkin suus suu ( ja muokat kenties ) ruokittavana. Olisi enempi vaatekuluja yms.. Mutta kuitenkin - on tää nyt yksin ollessa vähän niin kuin epärehellistä. Saan venyttää senttejä ( siis rahayksikköä tarkoitan - en pituusmäärettä ) sen minkä vain osaa, taidan ja keksin. Ja sittenkin tuntuu että "pituutta" olisi saatava aikaslailla reilusti enempi. Miten?

   ...saan mennä minne vain tai olla ja "mökötellä" kotonain nauttien Majastani Mahtavasta. Jos mieleni miun tekevi lähteä ulos käppäilemään tahi jonnehii reissun päälle niin pakkahan vain kimpsuin ja kampsuin sekä mirs-mars matkahan vain. Jos taasen tuntuu et ei sit milläskää, en halluu, en taho - ei nyt. Sillon otan ja jämähän paikoillein ja olla öllöttelen, "kotoilen". Ei kukaan hoputa tahi kehote ( tahi vie ) minnekkään. Ei kukaan narise menohalujain tahi "halottomuuttani".

   ...on "ihmisen ikävä toisen luo".