Juuri nyt, juuri tällä hetkellä, ihan tässä ja nyt... on sellainen ovela olotila. Miulla on nimittäin muutamiin viikkoin ensimmäinen tovi, ensimmäinen ehtoo että olen JO noin klo.17.00 ( tai yleensäkin koko päivän mittaan) istunut aloilleni johkin paikkaan ja olen vain, olla öllöttelen. En tee mitään mainitsemisen arvoista. Pistää väkisinkin miettimään että kuis nyt näin? "Olenko unohtanut jotain?" "Pitäskö tehhä jottain?" "Kuis tää olo ja tila nyt käytetään?" "Kuis tää "toimii?" "  

   Tässä on ollut välleen sellaista matalalentoo että just ja just olen pysynyt siipiin mukana. Elämä on pistänyt miut räpiköimään ja vastatuuleenkin lentämään. Elämä opettaa, elämä koulii... taivuttaa mut ei katkase. Se koittelee kuin pitkään miun kanttini kestää? Kuin pitkälle selkäni jaksaa kantaa?

   Innostuin "myöhä-junassa" hakuaikoihiin nähhen tässä elokuussa ja hain yks´ kaks´ ns.myöhäishaussa opiskelupaikkaa. Ja pääsinkin opiskelemaan. Aloitin muutaman päivän myöhemmin kuin muuta oppilaat juuri tämän myöhäsen hakuni takia. Opiskelin, ja pänttäsin. Tein käytännön työtäkin. Mutta en kestänyt, en osanut.

2014.8.16.%20mustaviinimarjojen%20poimin

(Aconitum napello, aitoukonhattu.)

En osaa opiskella nykyaikaisesti tietokoneen kautta. Kaikki opiskeluaine: kirjat, kirjotukset, tentit, kokeet, ja jopa päivittäin päivitettävä lukujärjestyskin pitää (olisi pitänyt) hoitaa netin kautta! En osaa, en opi! Ei onnistu miulta. Ja näin muutenkin pelkästään tietokoneen käyttö. En hallitse tätä rakkinetta. En osaa: "Klikkaa tuosta, leikkaa tuo, liitä tuohon, lähetä tuolta, lähetä tuonne." "Tee sitä, tee tätä. Tosta vain." "Siis MITÄ?" "Mitä nappia painen ensin? Mitä sitten?" 

Ja kaikkein kauhistuksen kanahäkki oli se että luokassa opiskelevat nuoret "maleksivat" töitä tehdessä. Siis haloo! Oppimaan he ovat tulleet sinne. Eivät vetelehtimään ja odottamaan valmista. Valmista niin että luokan muut jäsenet, oppilaat, tekevät kaiken valmiiksi heidän puolestansa! Se ei käy miun pirtaan. Ja kaiken lisäksi että opettaja kyllä opettaa ja ohjaa - kaik kunnioitus hälle sen puoleen - mutta ei kyseinalaista, ei hoputa, ei komenna näitä "lonkanvetäjiä" mitenkään! Jutelin tästä opettajan, siis luokanopettajan... tai kuten nykyään sanotaan ryhmänvetäjän, kera asiasta ja hän sanoi että ei se ole MINUN vikani. `Ei sinun tarvii siitä huolta kantaa.´ `Se on hänen asiansa.´ No, niinhän se on. Sen myönsin hällekkin mutta kun ei miusta oo siihen että toiset tekee ja toiset sitten aikanaan saa arvosanoja (olkoon ne sit hyviä tahi huonoja) siitä että maleksivat vain! Sanoin itteni irti. Lopetin koulun. Lopetin sen ns.ennen kuin se kerkesi edes alkaakaan.

Tosin myönnän että näin muuten oli tää opiskeluun lähtö vähän liikaa tähän elämän tilanteeseeni. En klaaraa montaa näin isoa asiaa samalla kertaa. Opiskelu, kuolinpäivä, asunnon myynti (joka oli siinä vaiheessa vielä ihan avointa siaa; ostajista ei tietoakaan - ei ostajan ostajaa), ja itselle uuden tuvan etsintä. Vaikka olen nainen joka AINA hoitaa monta asiaa kerralla, jolla on sen tuhannen rautaa samalla kertaa tulessa, niin nyt oli kyl liikaa. Jostain täyty karsia. Nyt se oli sitten tää uusin uutukainen eli opsikelun aloitus.

Ja näin jälkikäteen hyvä näin. Se oli muutenkin riskillä menoa: puutarhuri-linja, tähtäimenäni floristin tutkinto... ja mie allerginen pölyille, homeille, eläimillekkin. Haju-yliherkkä kaikille tuoksuille ja hajuille. Eli näin muutenkin aika mahoton yhtälö. (Totesin eilenkin samaa... Kävin kuvaamassa luontoa ja Pujohan se siellä seistä töpötti. Nokkani vuoti ja silmäni kirvelivät, vuotivat, kutisivat ja tuntu kuin olisivat olleet turvoksissa. Et tälleen...)

   Puolisoni vuoteinen kuolinpäivä tuli ja meni. Oireilin sitä jo muutamia viikkoja ennen H-hetkeä. Itkin ja tihruutin vähä välleen. Itse H-hetki oli suoraa huutoo ja itkua. Ihan suoraan sanottuna siis. En tiedä tarkalleen mihkä kellon lyömään hän kuoli mutta tunsin sen. Tunsin kun se tapahtui. Itkin ja huusin. Tämän jälkeen oli matkani vain ylöspäin. Oloni helpottui pikku hiljaa. Pystyin jo hengittämään....  

2014.7.18.%20hautapaasi%20%282%29-normal

(Hautakiveen kiinnitetty suojelusenkeli.)

(Liitän tähän kirjoituksiani toisaalta kyseisiltä hetkiltä... kyseisiltä sekunneilta...

"Polla tyhjä. Ei ajatuksia. Tai siis ei varmaan järkeviä-kö... mutta näillä seilataan, järjen rippeillä. Vuosi sitten. Tasan vuosi. Oli ehtoo sunnuntainen. Poijat kaik kolme kotona, tytär juuri tullut kotiin huoneeseensa - perjantaisen ison riitansa jälkeen isän, Maunon kanssa. Eli kaikki oli hyvin. Valmistauduttiin huomiseen koulupäivään: kuka lähtee mihkä aikaan ja millä bussille? Entä mihkä aikaan ja millä bussilla palaa koti? Ilta toimet ja sänkyyn jotta unta saadaan pollaan ennen ylösnousua. Ja se kauhein... kaunein muisto miulle... Tasan vuosi sitten oli meidän viimeinen ilta. Ilta joka oli iloa ja toisen läsnäoloa. Tieto siitä että toinen on olemassa. Siinä. Se oli iltamme viimeinen. - ja iltamme viimeinen jolloin rakastelimme "antaamuksella". Hellyyttä, kiihkoa, hikeä, tunteita ja kuumuutta. Tyydytystä itselle ja toiselle. Molemmille - kaikkea ja enemmänkin. Pieni jännitys päällä kun tytär nukkui viereisessä makkarissa... Voi kun... Tunnit kuluvat vääjäämättään loppuun. Noin 13 tuntia ja kuolema. Sitten on vuosi mennyt täyteen. Vuosi on käyty ekakerran kokonaan läpi. Yksin. Tämä on ensimmäinen ajanjakso elämässäni sitten teiniaikani (noin 18v kun riijailin eka kerran, ja sänkyyn noin 20v.) kun elän ilmen kumppania, ilman ketään. En ole sidoksissa lapsuuden kotiini, en lapsiini enkä kumppaniini. Olen yksin. Onneksi sain paikan johka kallistaa pääni ensiyöksi (olen nyt kaukana kotoani, poikani-miun luon joka löysi Maunon kuolleena)... kenties joku silmänräpäys unta luvassa - näin ainakin toivon. Huomenna palajan majaan matalaan. En taida uskaltaa ennen kuin aika on mennyt OHI. Tuntuu vaikealta ajatella asiaa... en kykene ennen sitä. Lorvin jossain sen ajan. Odottain että kello käy. Antaa armon kulua."

"Vuosi ja muutamia minuuteja päälle... En tiedä tarkkaa kuolinaikaa (kuolinpaperit ovat pojilla, ei miulla) mutta tiedän että hetki on jo takana. Jäljellä vain tuhoton suru ja itku. Kaipuuta, vai mitä lie. Mutta vollotan kuin Niagaran putoukset. Miulle uppo-outo kokemus. Aikoinaan kuoli isän äiti, sitten kymmen kunta vuotta sitten äidin äiti (ukkeja en ole nähnytkään - kuolivat jo ennen miun olemassaoloani) ja isäni tappoi ittesä kahdeksan vuotta sitten. Ketään en ole vollottanut perään heistä. Ei ole "kolahtanut", en ole haudoillansa pruukannut käydä. Mutta nyt... outoa kun silmät kastuu, kyyneleet vuotaa. Ja ajatukset seisoo. Vuoden takaisesta muistan että hautajaiset oli ja läpikäytiin - tuntemuksista en muista mitään. Saati ajatuksista. Nyt en sitten osaa pukea ajatuksia sanoiksi. Lentelevät vain siellä täällä. Irrallisina, yksittäisinä sanoina, muistoina. Aivan älytöntä. Olis joku joka puristas ja lujaa. Niin että tuntuu, ja ilmat pellolle lähtis. Helpottas hiukan. Sais tunteensa pellolle. Ja kun mie ajattelin että olisin alkanut siivoamaan... kait tässä pikku hiljaa... asia kerrallaan. Tuntuu vaine voimattomalta. Mut jos jotain tekisin kuitenkin - siirtys ajatukset pois. Ei tarviis ajatella. Tekisi vain. Toimisi automaattisesti."

"Silmät turta. Syvällä päässä ja kipeät. Mutta päässä kuitenkin ja niillä näkee. Hyvä. Mieli avartuu. Helpottuu. Tulee tyven olo. Jännä - kun mietin tuota aamupäivää niin se tuntuu oudolta. Ymmärrän kyllä sen. Ymmärrän miksi niin. Miksi itku ja se olotila. Siksi koska se oli niin fyysinen. Se oli SE hetki. Kävin sen läpi, mutta pääsin sen yli. Jäljelle jää/jäi vain ajatus: tiedän että näin on; Mauno on kuollut. Mutta tunne on haihtunut. Sen fyysisyys on haihtunut. On vain ajatus ja tieto siitä. Toki ajattelen haikeana, kaivaten mutta se ei ole nyt enää samalla tavalla fyysistä, tuntuvaa kuin aamupäivällä. (Helpotus ettei ole näin!) Siivosin sittenkin. Siivosin ja vollotin, ääneen. Tein työtä, ahersin. Putsasin ja itkin kera räiskyvien pesuvesien. Sinne se kait haihtui hulevesiin... toivon näin. Mutta nytpä on sitten majaiseni matala putipuhdas. Tai no, ei aivan... mutta sellainen puhdas kuitenkin että voin itse tässä olla ja elää - sen aikaa kuin tarvista on. (Jos ei sitten muutto haihdu jonnekkin hamaan tulevaisuuteen."

"Kaik on normaalisti. Eteenpäin on elävän mieli.")

   Sain taloni myytyä. Tosin täysin polkuhintaan mutta hyvä kun edes sain myytyä. Hyvä kun jotkut edes ostivat tään. Nyt tämä majani matala ei ole enää miun. Tämän omistaa jo joku toinen. Snif. Teen luopumistyötä koko ajan.

Koti%20%287%29-normal.jpg

(Näinhän se tääkin asia loppuin lopuksi on.)

Sitten tuli hetki kun huomasin että majani matalan omistaakin nyt jo joku toinen mutta mihkäs mie kallistan pään? Apua! Ei kattoa jonkka alla olla ja eleä! Sanoinkin että se on varmaan joku lähin kuusi jonka alla majoitun tästä lähin. Kiertelin ja etsiskelin omaani... Yhtenä päivänä käppäilin ja klampsin kirkonkylällä sen seittemän eri vuokra-asuntoa läpi: josko omani löytäisin? Ei, ei vastaan tullut. Toisena päivänä kävin samanmoisen urakan läpi todetakseni edelleen ettei kolahtanut. Ei vain "se oikea" tullut vastaan. Omistus-asuntojakin katsastin. Kiertelin ja kyselin. Ei, ei tärpännyt. Vaikkakin ihan oikeesti, aikuisten oikeesti, löysin kyllä kaksi ihku-ihanaa, juuri miulle passelia asuntoa - vain todetakseni että JUURI nokkani edestä ne kerkesi joku toinen omakseen merkata. Myöhästyin vain sen yhden sekunnin. Yhden ainuun sekunnin että oisin saanut ensin yhden... sitten toisen omakseni. En saanut kumpaakaan. Eli jäin ns.tyhjän päälle. Ei entistä, ei uutta asuntoa. Toisten nurkkaan, toisten elätiksi vain...

Kunne viikko, kaksi sitten tärppäsi. Olo oli etten uskalla edes aivastaa, saati hengittää... voiko tää olla totta? Kohta herään ja huomaan että joku toinen ostaa täänkin asuntoni ennen miuta. En saakkaa sitä itselleni? Tuskin uskalsin puhuakkaan löydöstäni kellekkään... jos se vaikka onkin unta vain. Mutta eipäs käynytkään niin (tai pitäskö viel tässä vaiheessa sanoa että toivottavasti ei käy...) sillä ensi viikolla on ostosopimuksen allekirjotus. Jee! Saan oman tuvan, oman luva.

2013.4.7.%202.%20makkaranpaisto%20reissu

Pääsen rakentamaan pesää. Pesää joka on vain miulle. Yksin miulle. (Kieltämäti on vähän haikea mieli kun se on VAIN miulle... ei ole ketään, ei ole toista rinnalleni...)

   Parhaillaan haalin kasaan erilaisia laatikoita maailmalta. Pakkailen kamojani kasaan pikku hiljaa. Eipähän tarvii sitten muuttopäivänä alkaa kiiruulla ja nopsaan saamaan kaikkee kasaan. Kaikki enkelini ovat jo visusti matkassa mukana.Ja kaik´ tärkeät taulut ja valokuvakehykset. Liinavaatteet, pyyhkeet, ja osa vaatteistakin. (Henkari-vaatteet vuottaa viel rekissänsä lähdön hetkeä.) Kaikki kaapit olen jo tyhjentänyt. Kaikki paitsi siivouskaapia ja keittiön kaappeja. Keittiön otan ja tyhjennän sitten kun ylihuomenna olen ensin kestinnyt kaik´ ihku-ihanat naapurini-miun.... Ja autotalli! Voi ei, se on viel ihan kokonaan nykimäti! No, jospa sit ensi viikolla sinne kerkiisin kaiken muun ohella.... Muutama lekuri käynti ensi viikolla, sopparin kirjotus, jne.. Eli pakkailen sitten ain kun jossain välissä kerkiin. Pienetkin välit, pienetkin väliajat otan "hyötykäyttöön" - kuten olen tehnyt tähänkin asti!

Olenkin tässä ihmetellyt ja kummastellut niitä ihmisiä jotka käyvät "ihan oikeissa" töissä. Kuin he klaaraavat kaiken tään: ison omakotitalon muuton työnsä ohessa? Puhumattakaan ne jotka siinä sivussa hoitavat ja pitävät huolta jostain omaisestaan, läheisestään? Kuin he klaaravat? Itelläni tuntuu että kun pakkaan, siivoon siin samalla ne hyllyt, kaapit ja paikat siisteiksi ja puhtaiksi... kun elän tätä normaalia omakotitalon arkea ruohon leikkuineen, syys-töineen, arkiaskareineen (talon lämmitykset, koneiden/kojeiden huollot, yms.) ja täs sivussa pidän huolen tyttäreni-miun asioista, eduista ja hommista (olen edunvalvoja, hänen toinenääni, huolenpidon ja asioiden kantaja sekä hoitaja) niin huh, huh! Näihin kaikkiin juttuin hoitamisessa on jo sinällänsä asiata kerraksensa. Aina on jossain jotain hoidettavana, jotain tehtävänä: kuten alussa jo totesin - ei paljon luppo-aikaa jää! 

   Pisteenä tarinani loppuun, kaiken huippuna vai kaiken päätteenä...?

Ylihuomenna pidän siis kaikille näille ihku-ihanille naapureilleni-miun kemut. Olen kutsunut heidät kaikki (18hlö. + mie) iltaa istumaan ja nauttimaan toistemme seurasta kera miun tarjottavien. Olen tässä ain "sopivassa välissä" leipoillut yhtä ja toista tarkoituksenani saaha pöytääni koriaan ainakin sen seittemää eri sorttia tarjolle. Menuun kuuluu pikkuleipiä kertaa kahta eri sorttia,

29.8.-14.%20Tikrukakku%20%282%29-normal.

T, tupla-ii, kerien: tiikerikakku, kurpitsa-porkkanapiirakka sitruuna-tuorejuusto kuorutteella, graavi/savulohi-voilaipäkakku, mansikka/mettämansikkainen jugurttitäytekakku, kinkku-juustopiirakkaa sipulilla ja raikas vihreäsalaatti kera kahden eri salattikastikkeen. Luulisin että jos ja kun saan tään kaiken kasaan, jo leipomieni ohessa, huomisen ja ylihuomisen aikana niin pitäisi olla kystä-kyllä. Pitäisi suiden nappasta. Tai siis toivoisin todella että kaikki tykkäisivät tarjonnastani.

   Näin siis tää mummo eestä ja takaa, näin tää mummo makaa... tai siis en makaa vaan hyörin ja pyörin ku se kuuluisa puolukka siellä .....ssa.