On se tää elämä vaine kummaa.  Melkeinpä aloittaisin tään kirjotuksen nyt suunilleen samalla tekstillä ku aikoinaan aloittelin tätä blogiani: "Yks kun jättää, niin toinen pettää ja kolmas - kiikkuu sillä ja välillä."

   Sinä ystävä, hyvä, rakas. Sinä Juku, sinä Mörkö Mörököllini. Sie olet ollut elämässäni nyt noin vu´uen päivät. Juttu ei oo tullunna tään virttä viisaammaksi. Sie miul oikia, mie siulle väärä ku korkkiruuvin kierteet. Vaik nyt ymmärsinkin alkujaan ja tässä välilläkin että täkyjä olis siullai. Kiinostusta ja muuta sellaista. Nyt sit kun olet vapaa niin eipä kiinostakkaan. Ei millänskää.

Eli tässä kun saan vaine omat aivoni katalat ( jotka taistelee viel tätä ajatustani vastaan ) ymmärtämään et se siitä niin sit mie sanon siulle: "Tarjottu on, ns. kermavaahon ker, mut ku ei kelpaa Nainen Mahtava niin ei sitten!"

   Astuvi elämääni tässä muutamia viikkoja sitten sellainen poijankossi. Siis ihan "sakkolihaa" miulle. Lasteni ikäluokkaa omaava, ihan sutjakka, mukava, juttuun tuleva, ja muutenkin kaikin puolin sellainen kakslahkeinen jonka vois ( kuten hänen kanssan oli puhekkin ) "laittaa purkkin ja tikulla sorkkia". Siinä olisi oiva, epeli, touhukas ja työtelijäisyytensä puolesta miunkin kera toimeen tuleva kaksilahkeinen. Ei ulkonäössäkään ole mitään moitteen sijaa, ei. Se vaine et ikä on mitä on. Miehän olisin pahemman puoleinen "kehdon ryöstäjä" tahi ainakin sika-iso Puuma. Tietty täysi-ikäinen hän on ja sen puoleen ihan itte päätöskelpoinen....

Lieneen paree että tää on ja pysyy näin tuttavallisella, ystävällisellä puolella, tää tuttavuutemme. Juttu saapi lentää ja puheet kulkea vaikka sieltä seukkaamisesta avaruuksien sfääreihin asti mutta se siitä sitten. Ei sen enempää, kiitos.

( Mie ja miun sielunmaisemani. )

   Sitten tää ihan uusin tuttavuus. Kaks´lahkeinen joka astui elämääni eilen! Niin-in, eilen vasta. Ja kaiken lisäksi muuten samaan tyyliin kuin puolisoni aikoinaan: tuli ovelleni ja siitä sitten alkoi juttelut... Oh-hoh, mites tää nyt tälleensä...? Vuosi on eri, kuukausi on sama, päivämääre vain himpun eri.

Pelottaa vaine "hypätä tähän kelkkaan mukaan". Meinaan että on aika selvästi halukas kopasemaan että tulisiko meistä mitään? Seköhän siin sit miuta jarruttelee? Se että toinen onkin halukas eikä kuten tää Joku Jokunen - pistää kampoihin.  Siis ihan oikeesti... On vähän outo tilanne ja tunne että toinen ilmaisee miulle noin suoraan että kiinnostusta olisi. On kuin roolit olisi vaihtuneet. Mie suhteessa Joku onkin nyt tää ihminen suhteessa mie. Taijan ottaa ihan tiedostamati roolikseni jarruttelemisen, vastaan hanaamisen, toppuuttelemisen.

Pelottaa suoraan sanottune olla kiinnostuksen kohde. Kohde jota "ylistetään", jolle sanotaan että olet taitava, jne.. Aivan uutta miun elämässäni. Kukaan kaksilahkeinen eiole sanonut suoraan miulle niin!

Onko siis liian "imakka" tää kaksilahkeinen? Onko se aitoa kiinostusta vai onko kenties vain "pukille pääsy" tähtäimessä? Miksi näin? Mitä? Kertokaatte te oi lukiani, että mitä tehdä? Mitä tää on?

Tietty, miksen voisi miekin lähteä ihan vaine kopasu mielessä liikenteeseen. Kummasti vaine tää Jokunen jarruttelee viel mielessäni miun.... Voishan sitä kattoo onko tää kaks´lahkeine mikä hemmojaan? Onko hänen tapansa, tyylinsä ja kaikkinainen olemuksensa niin että siihen hurahtas? Voisinko sulahtaa hänen elämäänsä? Sillä eilen tuli ilmi että on meil ehken muutamia sellaisia juttuja jotka on elämässämme samalla sortillaan, oltas kenties kiinnostuneita samoista jutuista.

Mutta kaikkein eniten pelottaa se että jos, ja kun, sit aikanaan tulis petihommat vastaan.... KAUHIAA!  En osaa. Ei haluja - ainakaan nyt viel kun ei tunneta tään kummemmin ja tunteeni ovat Jonkun muun luona... Onko se pettymys suuri silloin? Ennakkoluulojako - no eihän....! Ei yhtään! Tiedän vaine omasta kokemuksestani et olen näköjään täänkin suhteen aikaslailla vaativa helmojen heiluttaja. Ja tunteilla vasta - en muuten voi kuvitellakkaan petivaatteiden heiluttelua!

Saati sitten - entäs sitten kun hän kuulee, ja näkee, kaik miun "huonot puoleni"... luikkiiko kaksilahkeinen pakoon niin että vain sujaus kuuluu? Kun selviääkin että olen tälläinen kehnoista ainaksista "kasaan kyhätty" yksilö? Kun selviää että käytän päivisin silokonisia varpahin erottelijoita, yöisin hammaskiskoja - tahi kuten muoskan muksut sanovat: mummon yöhampaita. Kuljen alvariisa pitkää hamettain heiluttain ja ns. pipokaudella iso, näkysä, huivi päässäni. Ja olen näin muttenkin kaikkinaisesti erilainen kuin muut. En ole muotissa asuva, en ole valtavirroissa kulkeva. Eli se joka vaine jotenkin voi olla erilaista niin se on miun, miulle - mie.

Ja entäs sitten mitä sieltä tulee vastaan. Onko kaik ihan miun pirtaan sopivaa? Onko kaik niin että mie sulatan sen hyvin? Eli kykenenkö hyväksymään hänet ja hänen elämänsä kaikkinensa hyvine ja huomoinen puolineen? Siinäpä vasta visainen kymysys.

Taijan katkaista tään het alkuun. Ei kiinnosta, ei sytytä. Piste.