Onni on olla olemassa. Onni on olla elossa. Onni on olla elämässä mukana.

   Olen juuri tällä hetkellä suunnattoman onnellinen. Hassua sinällään kun ajattelee mitä kaikkea on takanani. Kun ajattelee mitä kaikkea parhaillaan on elämässäni menossa. Silti, kaikista niistä huolimati oloni on kuin juuri hiiren napaneella kissasella. Tahi kuin olisin juuri vetänyt henkoset pilvee sieraimiini. En osaa kategoroida mist tää johtuu vahi johtuuko mistään erikseen. Tää vaine ny on näin. Piste.

   Perjantaina palailin Kalakukko-citystä ostajan, myyjän ( miun siis ) ja välittäjän kokouksesta parituntisen kokoustamisen jälkeen... poiketen kupposella kaffeeta tuonne lähi-huoltsikalle. Tärisin kauttaaltaan. Se oli varmaan sellasta "jälkijäristystä". Meinaan että en kokenut ennen tätä kokousta olleeni mitenkään peloissani tahi jännittynyt mutta auta Armias sen jälkeen.... Ainakin sillon kaffeekuppia käsissäin piellessä hokasin että nyt muuten tutisee ku alatoopi, tään mummon kädet pienoiset.
Mut se tuosta. Nyt itse asiaan... Siin kun kaffeeta vejin henkosiini, huomasin siellä tiskin takana kuppostaan maksamassa kovin tutun näköisen immeisen. Kattelin aikain ja kuuntelin ääntään. Kyllä hän se on. Vanha tuttuin. Huikkasin tiskin taa jotta tuletkos samaan pöytään? Tulihan hän. Siin kupposten kuumien kaffeitten kera jutskatessa vierähti tovi ja toinenkin. Kuulumisia vaihdettiin puolin ja toisin kaikkien näiden noin kolmen vuoden aukon verran mitä on siit kun viimotteeksi on nähty.
Olipa todella ihanaa! Ja näihin miun käsieni tutina ja tärinäkin kerkesi siin turistessa mukavasti haihtua kuin tuhka tuuleen.

  Tänään kun pirpanaiset nuo somat, muoskain mukelot omat, lähtivät täältä mummotettavistain poies kohti omia kotejaan, laitoin mie supi suomalaisena mummon höperönä saunasein lämpiämään. Viis siit että oli viel päivän valkia taivahalla. Ka, kun ei miuta tääl kukaan "valvo" et mitä teen ja etenkään sitä et mihkä aikaan mitäkin teen? Kunne saunain tää oli lämmä ni miepä virkiänä sinne ylisille kapusin lämpimille... vain kuullaksein juuri kun pitkäksein olin lautehille somille saanut koko tään pitkän pituutein ( hädin tuskin 160cm ) , kuin ovikelloin miun ilosesti kilikatteli kuuluttain jotta joku siel ovein ulkopuolella tahtoisi päästä samaisen oveni sisäpuolelle!
Ajattelin ensin että jos vaik en välittäis koko henkivästä henkilöstä joka siellä kotiini noin pyrkii mut samaan hengenvetoon tuumailin kuitenkin et jos siel sattuu vaik olee muoskistain joku... sisällehhän hänet on päästettävä. Tiijä mitä asiaa hällä on...
Pyyhe ynpärillein ja oveain avaamaan.
Yllätys oli iloinen ihanainen! Toki olisihan se ollut ihanaa jos siel olisi ollunna joku muoskistanikin... mutta sieltä uksien takaa kurkistikin mummeroisen tään tupaan tulevaksi Puuma-poikain miun: "Kaffeelle tulin." 
-"Tule, tule tok." 
-"Suihkussa vai saunassa...?"
-"Saunassa mut tule vain... käväsen suihkussa nopsaan. Laita kaffee tippumanaan sil aikaa..."
Voin kuin oli mukavaa istua suihkuin jälkeen ja porista kuulumisia hänen kanssa. Et voi olla mukavaa!

   Onko se siis niin et ne on nää kanssa-ihmiset jotka onnen tekee? Joiden taatta olen mie, mie pieni ihmisen taikainen, onnellinen, onneni kukkuloilla?

On, sanoisin mie. Ihan yks´kantaan näinhän se on. Sillä jos meillä ihmisillä ei ole ystäviä, tuttavia, läheisiä, kanssa-immeisiä... ketä vain... kuta vain... niin mehän näivettysimme tosta vaine. Kutistuisimme yksinäisyyteemme. Muumioituisimme koteihimme ja koteloituisimme itseemme.
On se vain niin että elämäämme tuovat he, nuo toiset henkilöt henkiväiset, pirteyttä, ihanuutta, läheisyyttä ja iloa ( kuin tietty myös niitä negatiivisiä jutskiakin... ). He ovat elämämme sokeri  - ja suola.