... sitä tikulla silmään."
   Toivon tosin etten saa tästä itelleni keltään tahi mistään tilkulla silmääni mutta olenpa vaine täsä päivinä muutamina löytänyt itteni sillon tällön muistelemassa vanhoja. Ei sinällään kauhian vanhoja muttas aikoja parempia kun olimme kahden. Aikoja kun olimme löytäneet toisemme ja niin edelleen.
En tiedä, en ymmärrä, miksi näin ja nyt sillä luulin ettäs se olisi ain "vain" vuosipäivänsä, kuolinpäivänsä, lähettyvillä kun muistini niitä "kuvia" mieleeni kantaa - eikä nyt, näin...

   Mietin kuis tavattiin; sen jo itse tiedänkin. Sitten mietin sitä kuinka eräällä ekatreffillämme kävimme ravintolassa syömässä ja valokuvasimme toisemme pöytämme yli. Ne kuvat ovat jääneet mieleeni selkeinä. Ns. kuin eileiset oisivat. Me "nuorena". 
Mietin sitä kuin hän oli miuta seittemän vuotta vanhempi. Siis juuri sopivasti. Peilaan tätä eroamme siihen että jos nyt "pitäisi" ottaa ( jos edes saisin ketään... ) noin 14 vuotta miuta vanhempi niin millastahan se elämä hänen kera olisi? Tahi sitten jos kumppanini olisikin miuta huomattavasti nuorempi; en halua "opettaa" häntä, nuorempaani. Haluaisin kumppanin joka olisi elänyt samoin kuin mie: samat ajat, samat iät - samat kokemusvuodet takana. Eli vähintään saman ikäinen kuin mie - kiitos. 
   Mietin kuin... jos puolisoni olisi viel elossa... kuin hän nauttisi nyt tyttäreni uudesta vanhasta omakotitalosta ja siitä kun voisi neuvoa nuorempaa ikäpolvea sen ylläpitämisessä, sen ongelmissa, sen konsteissa, yms.. Kuin olisin ylpeä hänestä ja hänen kokemuksiensa tuomista taidoistaan tehdä ja neuvoa kaikessa. Ja olisin ylpeä kuin lapsemme kykenisi perheineen pitämään yllä sellaista taloa.
   Mutta samaan syssyyn mietin sitä kuin olisi meitin tilanne silloin - tai siis tällöin: asuisimmeko kahdelleen edelleen Majassani Matalaisessa vahi asuisimmeko sittenkin jo täällä Majassani Mahtavaisessa tahi jossain muussa vastaavassa pienemmässä kodissa suhteessa entiseemme? Olisiko se näin keskellä kirkonkylää vahi jokin pieni "mummon-mökki" josain korvesa, poissa immeisten ilmoilta? Yksinäisyydessä josa ei naapuria lähellä näy, ei kuulu? Sillä hänhän oli ain täsä suhteessa erakko immeinen ennemmin kuin kaiken keskipisteenä olija, et voisin kuvitella että olisimme hankkineet eläkepäiviksemme mieluummin sen mökin.
   Mietin että mie kohta pyöriät vitoset. Mitä oli aika silloin kun puolisoni sen täytti? Siitä olisi nyt kohta seittemän vuotta. Huh, kuin aika menee nopsaan kun näin taakse päin kattoo ja muistelee! Oltiinpas sitä nuoria silloin joskus... me kaksi.
   Muistelen miten laittelin hänen juhliaan, ketä kutsuttin ja ketä tuli kemuihinsa mukaan? Mietin mitä leivoin, mitä tarjottiin? Mm. -holitonta boolia josta taisi jopa jotkut tulla humalaan kun eivät tieneet sen olevan -holitonta!
Muistan kuin oli puolisoni KOMIA MIES puvussansa. Ei sen puoleen - olihan hän komia ns. arkisinkin :)
Mietin kuin hän oli niitä kemujansa vastaan ensialkuun mutta mie "sain" hänen päänsä käännettyä "himpun" toiseen suuntaan... Ja taisipa hän sit loppuin lopuksi olla ihan hyvillänsä ja ylpeä juhlistaan! Hän tykkäsi olla juhlissaan, ystäviensä ja suvun keskellä. Onneksi näin sillä nehän sit olivatkin hänen kunniakseen järjestettävistä juhlista ( elossa ollessaan - hautajaisia siis ei oteta mukaan ) ns. ensimmäiset ja viimoiset mitä oli. Sillä tietämykseni mukaan hän ei ollut kait sitä ennenkään pyöreitä vuosiaan kummemmin juhlinut. Ne olivat meidän yhteiselomme aikana ensimmäiset pyöreät hänellä - ja ei hän puhunut et olisi sitä ennen "entisessä elämässään" mitään juhlinut...
   Mietin kaikkia niitä juttuja ja tarinoita joita hän ain jutteli ja kertoili. Mietin että pitiskö miun niitä ylöskirjata jotenkin, jonnekkin? Vaikka vaine lapsillensa antain... En tosin osaa varmaan niitä niin kertoilla kuin hän ne kertoi... enkä varmaan muista kaikkea, tarkasti. Vain pääpiirteet kaikesta. Mutta silti... ja toisaaltaan jos ei kuitenkaan - kun en muista oikein, oikealla tavalla. Ihana vaine olisi ne kaik saada talteen.
   Mietin kuin meidänkin tarinassamme oli ylä- ja alamäet. Usein miun aikaan saamiani; mie se olin joka laittelin välleen välejämme poikki. Paitsi silloin ihan alussa jolloin hän oli se joka "vastaan hankasi" sillon tällön vaik kiinnostunut olikin.
Mietin miten me ne kaik karikot kuitenkin selvitimme yhdessä. Jotenkin - kait. Kuis välleen oli kivirekien vetoa, ja pii-kiven katkusta vastamäkeä - mutta sit välleen niin ihanaa ja mieleeni nyt kauniina muistuvia hetkiä ja aikoja.
Ja nyt kun kaikkea sitä eläämäämme muistelen niin "päivääkään en vaihtais pois"! En siis PÄIVÄÄKÄÄN. En edes niitä huonompia hetkiämme sillä muutenhan en tietäisi mitä on olla kun kaik on hyvin! Mitä on huono hetki ja mitä on hyvä hetki. Eli tarvitsimme elämässämme ne sokeriset kuin myös ne kaik suolasetkin hetkemme. Ne kaik ja paljon enemmänkin.
   Jeeru et kaipaan häntä! Vaikkas edelleenkään en voi katsella valokuvia hänestä - en vain voi jostain syystä. En kykene. Onko muistonsa sen verta vereslihalla vieläkin? Vai onko kaipuu niin suuri viel? Vahi mistä lie johtuneen muttas en vaine voi, en. Ihan pikaisesti, ohimennen, joskus... mutta en muistellen. Enkä missään nimessä niin että valokuvansa olisi esillä jossakin täällä koissain. Ei sen puoleen en kyl pie kenenkään muunkaan kuvia esillä missään - en edes muoskieni ja heidän mukeloidensa kuvia...

   Mutta kaikesta tästä, ja näistä muistoistain, huolimati - hyvää Ystäväpäivää Kultsini ( missä sitten nyt oletkin... ). Ja myös te Ystävät, Hyvät, Rakkahat sekä Lukijani Armahat.