PS. näin alussa jo: tekstin tään skriivasin jo viikko sitten mutta lieneen todiste näistä "eläkelläisen kiiruista" se etten ole hoksinut tätä julkaista silloin vaan olen painellut "pää kolmantena jalkana ielleen - kohti uusia "haasteita", juttuja, asioitani... Mutta nyt kun tämän tekstini näin täältä koneeni syövereistä hokasin niin nytpäs sen sitten otan ja julkaisen - viikon myöhässä, sori...

   ... tuumsi serkkutyttöni miun kun kertasin hälle tässä eilennä menemisiäni ja tulemisiani tämän endin tiemeeltä, eilennä päivällä.
Vähänkö olen samaa mieltä kanssaan. Vähänkö olen ajatellut samaan tyyliin itsekkin.
Olen kuin eläkelläinen jo olisin.... ainakin kuntoni ja kehoni puolesta vaikkas mieleni tuo ajattelevainen välleen ihan muuta tuntuu tuumaavan. Välillä nimittäin tavoitan itseni ajattelemasta ja unelmoimasta vaikkas mistä joka ei varmaankaan ole enää "niin sallittua" tällä iällä. Tai ainakaan ei ole silleen alvariinsa yleistä tahi kaikkien tehtävissä ja toteutettavissa. Kaikki eivät halaja ihan samoja asioita enää tässä iässään ollessaan - pitsi jotkut, muutamat, harvat "yksilöt" kenties....
   Mietin tässä taanoin 50-vuotiaiden pukeutumista ja elämän virstan toteutumista ja sen toteuttamista tässä ajassa ja ennenmuinoin.
Mietin tässä menneen endin aikana että mitä se on miulle tämä "vanhuus" tuonut tullessaan mukanaan?
Ainakin sen näin elämäni tilanteen muututtua, puolisoni kuoltua ja huushollini "hajottua" että olen löytänyt nyt tavallaan sen kaiken mitä ilman olen varmaan ollut silloin aikoineen esim. tyttöpäänä ja mitkä ovat sitten jääneet perheeni perustamisen myötä "jalkoihin", unohduksiin... ja puolisoni kera tavallaan taka-alalle.

   Olen tietyllä tapaa nyt vapaa menemään ihan minne vain halua ja milloin vain haluan. Ei kukaa tosiaankaan kysele perääni jos en näitä menemisiäni nyt muuten halua itse jollekulle ilmoitella.
Jos päätän aamulla olla tekemäti jotain sinä päivänä niin piiruako se enää kellekkään muulle kuuluu! Tai vastaavasti jos päätän vaikka kuunata koko Majani Mahtavaisen läpikotaisin niin tuskinpa vaine siel kukaan alkaa nurista ettäs pitääkö se nyt aivan välttämäti tänään tehdä kun olisi tuota aikaa silloin ja silloinkin sitä tehdä...
Tai jos teen jonkin muun päätöksen elämääni koskien niin se tuskin enää ketään liikuttaa - tai silleen että tuskinpa siihen on kellään mitään sanomista et mitenkä päätän jonkin asian. Esim. vaikka... vuottakaas... myynkö kotini, ostanko kirsikoita vahi viinirypäleitä, matkustanko ns. vapaa-ajallani vaikka mökillemme tahi vaikka ulkomaille - kenelläkään ei ole näihin mitään mahdollisuutta sanoa myöntävää tahi kielteistä sanaa. IHAN KAIKKI ovat miun itteni päätettävissä. Ei tarvitse kuunella lapsiani tahi ketään polisoa vaan kaiken päätän itse. Ja näin ollen myös tietty kannan vastuunkin näistä päätöksistäni. Enkä voi näistä päätöksistä ketään sit jälkikäteen syytelläkkään...
   Näitä päätösten tekemisten helppoutta olen miettinyt esim. nyt täsä valokuvanäyttelyni tiloissa istuissa, tätä nakuttaissa ja vuotellessain et kospo taasen tulee joku katselemaan näitä kuviani...



( Näyttelyni heti sen pystytyksen jälkeen kännyllä kuvaten. )

Jos miulla olisi nyt joku joka vuottaisi miuta palajavaksi kotia niin tuntisin varmaan jonkinlaista kirusta, ja tavallaan hoppua/pelkoa persiissä ettäs olen nyt täällä enkä jonkun muun tykönä. Olisin ns. poissa siitä elämästä, siitä kyseisen henkilön "rinnalta" poissa.
Samaa mietin eilennä ehtoolla kun olin Lavantutiani parantelemassa lähi lavallamme. Enhän mie sinnekkään olisi "päässynnä" tahi siis mennynnä jos joku miuta "pidättelisi" koissa. Olisimma vaine yhdessä tuumin ehtoota viettänyt kotonain enkää tuota olis lähtenyt "liituamaan". Ei sen puoleen nautin tanssimisesta. Vasiten kun joku taitava tanssija hakee tanssiin mukaan, eikäs tarvii Seinäruusuna aikaansa siel laitamilla viettää...
   Tosin varjopuolena päästösten yksin tekemisessä on sitten se että ei ole ketään kenen kanssa "peilata" niitä päätöksiä. Vaikkas nyt tämän näytelyni valokuvia valitessa. Kaikista olen ns. itse vastuussa mitä tänne sitten loppuin lopuksi valikoin seilille ja esille laitettavaksi. Vaikkas tyttärein miun ja eräs ystäväin miun siin avittivatkin osaltansa mutta se viimoinen sananen, se viimoinen päätöshän oli kuitenkin sitten miun yksin tehtävissä. Jos olisi joku ( olkoon se kuka tahansa aikaimmeinen ) joka eläisi kumppanina tahi jotenkin ns. saman homman tekijä niin voisin tavallaan tehdä sen lopullisen päätöksen hänen kera yksissä tuumin. 

   Se että "liituan" nyt kun "pääsen". Ja liituaisin enemmältikin, kuljeskelisin enemmältikin mutta kun tuo Matti Kukkarossani sanelee aikas paljon sitä et mitä teen ja mispö kuljen. Eli rajoittet jotka ovat "omasta takaa" olemassa pitävät kyl kummasti miuta aisoissa...
Mietin ettäs ennen muinoin en kuljeskellut näin - vahi tuntuuko se nyt vain et kuljeskelen "näin vain" sillä mentiinhän sitä ennenkin: niin perheellisenä koko pesueen kera tahi silloisen puolisoni kera. Ja sitten tämän PUOLISONI kera myös. Kaksistaan enemmältikin näin yhteisen taipaleemmi viimeisimpinä vuosina sillä muoskat olivat jo sen verta isoja ettäs murkkuikäisinä alkoi kuulua "etten mie halluu..." mukaan sinne ja sinne, jotenka se oli usein ME kaksin jotka sitten menimme ja kuljimme.
Mutta se että kuljettiin tapahtui meidän kahden päätösten mukaan eikäs vaine yhden yksilön "pään" mukaan. Päätös mennä oli yhteinen. Ja jos yksin lähti niin sitä tavallaan kyseltiin "lupaa", kerrottiin toiselle, mihkä meet ja kospo palajat kotia.
   Nyt kunne lähden ni olen kuin "taivahan lintunen": menen silloin kun on tarvista tahi haluan, ja sinne minne haluan tahi on tarvista. Kukaan ei "jää itkemään perääni." Eilennä ehtoolla, tahi ei kun iltapäivällä, kun suunitelmieni mukaisesti kiiruhdin tuonne kauaksi "Jumalan seljän taa", "Takaperukoille" yhden ystäväni tykö niin siin ajalessain sinne tuumailin mielessäin että kuin on kiva olla ja eleä ihan vaine omaan tahtiin; mennä ja tulla. Ja se autuus ja ihanuus kun saan itte päättää milloin ja minne. Sekä tietty sekin että saan nauttia niistä hetkistäni niin kauan kuin haluan. Kulkea hissun kissun hiljalleen omaan tahtiini ja "ahmia" ympäröivän luonnon ihanuuksista niin kauan kuin haluan tahi on aikaa. Tahi sitten himpun kiiruummin... sillä eilen-kin oli himpun "kiirus persuuksissa kiinni" kun sinne ystäväni tykö kiirehdin KOSKA oli jo aikas myöhä iltapäivä sinne mennessäin ja oli himpun mieleni perukoilla kutkutusta et jos vaikka siitä ehtoon korvalla kyseisen ystäväin kera viel Lavantautia parantelemaan... ( jossa sit käytiinkin yksissä tuumin ) ja matkaa kuitenkin oli taitetavana aikaslailla kotoain sinne ystäväni luokse.



( Ystäväni pihassa oli tällainen ihana, monikerroksellinen Aki-Leija. Juvahan siitä piti het napata... )

    Muttas nautin. Nautin kovin siitä vapaudestain ja siitä tuokiosta silti. Siitä että olen vapaa, on aikaa. Kun vaine olisi viel ollut sillä kyseisellä matkalla aikaa himpun enempi jotta kamerallain olisin viel ehättäytynyt mappailemaan kuvia matkani varrelta... Muistelin notta olen siitä kyseitä tietä kulkeut varmaankin viimotteeksi kauan sitten puolisoin kera 2008; kahdeksisen vuotta sitten. Huh ja ah, niitä aikoja ja matkojamme... Muttas nyt ovat ajat toiset ja mie olen yssinäin siellä tien päällä - omaan tahtiin, omilla suunnilla.

   "Omilla suunillani" siltäkin osin että täsä endin aikana riijasin. Niii-in: mie riijasin. Kaiken tää tohinani keskellä. Ja MIE!
   Vaikkas väsy painaa, "uni ei anna lainaa" niin mie siitäkin huolimati otimma ja riijustelin. En siilleen tosta vaine ja kenen tahansa "ukko-mustilaisen" kyytiin lähtein vaan yhden "Kerran-Keskiviikkona" kamuni kaa.
   On se vaine hyvä ja mukavaa näin yssinäiselle ettäs on tällaisia ( tai siis oikeesti tällainen kun on kyse vain yhdestä ainuasta, ihanasta, persoonasta! )  "ystäviä" jotka "jelppivät" tällaisella tavalla. Ei sitoomuksia, ei ripustautumisia, ei mitään. Vain se yksi ja tietty jutska - ei muuta. Vaikkas kuin haluais sitä muutakin...
Mutta niin me vaine taasen vietimme tuokioita monia yhdessä ihan rattoisasti ja mukavasti. Kumpainenkin nauttien toistemme seurasta. Ihanaa.

    Tänään istua nakotin päiväsyvämmen ( kirjoitan tätä tekstiäin lisää näin ehtoolla myöhä jatkain entisiä kirjoituksiain sekä tarkistain tekstini luettavuutta, oikeinkirjoitusmuotoa, yms. ja siksi puhun nyt tässä kohtaa tällä aikamuodolla ) kirjastomme näyttelytilassa jutellen siellä kävijöiden kera kuvistani ja valokuvauksesta. Se tuntui myös ihanalta. Ihanalta koska...
   Tätäkään näyttelyä en olisi pystyttänyt ihan tosta vaine jos en "vapaa" olisi "riipostain".
Ei miulla olisi riittäneet rahkeet puristaa sitä kasaan ns. viimo metreillä kun käyn koko ajan Homma-paikassain töissä ja sitten touhuan pitäin tätä huusholliain pystyssä. Siihen välleen sitten muoskat ja muoskan mukelot siltä osin ja niistä tarpeista mitä kulloinenkin heistä tarvihtee...
En voi uskoakaan että olisin jaksanut jos miulla olisivat he täsä samaisen katon alla huollettavana tahi muutoin huomioitavana alvariinsa - työni lisäksi. Eli hattuain kyllä nostan jälleen kerran heille jotka tällaista rumbaa jaksavat ja kestävät lapsiperheellisinä jokainen alvarisa päivä. Huh! Ovat kyllä super-sankareita.
Enkää tuota olisi varmaan istua nakottanut siellä näyttelytilassa jututettavanakaan jos ja kun joku tahi jotkut olisivat vuottaneet kotona miuta. Tai olisin ainakin potenut syyllisyyttä että niin tein...
Näinpä sitten nautin siitä kaikesta ihan toisella viisiin kun ei ollut heitä jotka miuta tarvihteisivat ihan tässä ja nyt - alvariinsa, vaan sain olla siellä ihan "puhtaalla" omatunnollain ja nauttia jutustelusta kaikkien siellä käviöiden kera.
   Ja senkin huomasin siellä jutellessain et kuin olen tullut "ulos" juttelussa ihmisten kera. Muistelen että huomasin tämän samaisen "piirteen" itestäin jo viime kesänä reissatessain yssinäin maailmalla ja jutellessain siellä eri ihmisten kera, mutta nyt huomasin sen taasen.
Kun miulla ei ole siinä rinnallain ketään, lasta tahi aikuista - ei ketään siis... yksinkertaisesti ei ristin sieluakaan... niin mie juttelen aivan erilailla ihmisten kera. Uskaltaudun yssinäin ihan eri-helposti ihmisten juttusille. Löydän jutunkin juurta aikas kivasti - tai ainakin miusta tuntuu niin.
Enkää tuota tukeudu toiseen ihmiseen joka siin rinnallain olisi. Kuten näköjään ain olen tehnä ja teen vieläkin jos vaine joku siin rinnallain, mukanain, vain on. Olen silloin mieluummin hiljaa ja kuuntelen toisten puheita enkäs itse praata.

   Oiskoon tähän "uuteen" sosiaallisuuteeni osa-"syyllisenä" Homma-paikkain miun josa on pitänyt ns. väkisin opetella ihmisten kera juttelemaan, sanomaan päivät ja "heipat" yms. mitä nyt immeiset tuollaisella palvelualalla pruukkaavat puhumaan ihmisten kera. Tämäkin työ on varmaan opettanut miuta "tulemaan ulos" kuorestain. Vapautumaan sosiaalisemmaksi ihmiseksi. Ihmiseksi jota en ennen ollut.



( Tämä ei ole esillä olevaa taidetta vaan yksi ihanainen yksityiskota Homma-paikastain. )

   Sekin että se Homma-paikani on sellainen taiteisiin keskittynyt paikka, paikka jossa on monien, monien, erilaisten taiteiden tekijöiden töitä esillä ja myytävänä, paikka joka ei ole aivan ns. tavallinen paikka toimialaansa nähden, niin nämä kaikki ovat varmaan osaltaan vaikuttaneet siihen että olen itsekkin tavallaan päässyt jyvälle siihen että miten voisin kenties miekin olla yhteyksissä toisiin ns. taiteilijoihin. Luoda "sosiaalisia kontakteja" tosiin samanlaisiin "hörhöihin" kuin mitä itsekkin olen. 
Se on ollut mukavaa ja näkemyksiäni avaavaa tietoutta.
   Myös sekin on "avanut" miun tietouttani että olen ehken rohkaistunut Homma-paikkani "innoittamana" enempi olemaan oma itteni. Niin pukeutumiseni, tekemisieni kuin myös kaiken muunkin kohdalla. En enää niin paljoa painoa pane sille että mitä muut tuumaavat tahi ajattelevat miusta näiden mainitsemieni asioiden, ja kaikkien muiden asioiden suhteen. Koska Homma-paikassain ollaan kaik, tai siis saadaan olla, ihan sellattiis kuin halutaan. Tietty tietyin hygieenisyys, tms. rajotteiden puitteissa... Muttas joka tapauksessa ollaan rennosti ja kivasti yhdessä me-hengellä touhuten. Puhaltain yhteen hiileen. Ei ole ns. pomoa pomottamassa, ei työntekijää juoksutettavana. Ollaan vain "me" yhtenä hassuna kimppana. Ei protokollia, eikä karseita pokkurointeja. Kivaa! 
   Niin kivaa että viihdyn TOSI HYVIN siellä hommissain. Miuta ei stressaa aamuisin lähteä töihin eikä ehtoon korvalla paina harteita huoli huomisesta homma-päivästä ja sen eteen tuomista tapahtumista sekä sosiaalisista tilanteista. Niin kivaa ettei siellä tehtävien hommien rasittavuudet jää painamaan mieltä eikä ruumista päivän pääteeksi. Vaikkas ain kirusta pitää, vaik ain päivälle tulee pituutta, vaik kaiken tään muun elämäni tohinan keskellä se onkin yksi juttu joka "häirihtee" tätä ns. muuta "normaalia" elämääni.

      Elämääni johka esim. tänään kuului näyttelyni "päivytämisen" jälkeen tatskani uusimassa tietyiltä osilta uusiin puihin.
Siihen tarvihti laitella Aki-Leija kukkani terälehdet selvemmin näkysälle kun tatujoija ei niitä viime kerralla "piirellyt" paikoilleen - niitä rajauksia. Ja kun ne miusta siihen kuuluvat... näin mie ne siihen alkujaan piirsin ja suunnittelin.
Nyt se on paree. Se on hyvä. Sanoisinko ihan että kerrassaan hyvä.



( Kuvassa on miun tään päiväinen "Elmu-Kelmutettu" tatskani kehenosti kännyllä kuvattuna... sori. )

   Se on tääkin tatska-juttu asia jota en ennen olisi, enkä ole, tohtinut tehdä. Haaveillut vaine ettäs joskus vielä... ehkä joskus vielä...
Mutta nyt olin tullut hetkeen jolloin yhden ystäväni "kannustamana" ja monen ystäväni sekä muoskani esimerkkinä ollessaan, tohdin miekin jo haaveeseeni kiinni tarttua ja toteuttaakin sen.
Olen ihan hyvilläni.Tunne tästä saavutuksestain on hyvä.

   Hyvää teki sekin ( mielellesesti kuin myös muutenkin esim. sosiaalisesti ) että kävimmä eilennä päivemmällä myös tämän kirjoitukseni alussa kertomani serkkutyttöni tykönä. Tai siis hänen perheensä tykönä siksoin ja hänen tyttäriensä sekä miun muoskain mukeloihin kera. Juhlimme serkun poijan synttäreitä joukolla, ja kyläilimme lasten saadessa telmuta keskenänsä.
Mennessäin vein sinne pöytään tarjolle sopimuksemme mukaan tämän synttärisankarin mieleisen kakun joka oli nyt sitten Mutakakku. Hän kun ei tykkää ns. kermapäälysteistä mutta nauttii itse kakusta ja sen sisällöistä niin Mutakakussa näitä sitten onkin syödä.
   Tämä kyseinen kakaun vienti on tavallaan sitä miuta itteeni. Tahi - vahi, oiskoon suvun ja perinnön mukaista toimintaa? On kait oppi perille mennyt ettäs ain on kiva jonnehin mennessä mukanaan viedä jotahin tupahan. Näin mie ainakin pruukkaan tehdä... Ja siks toisekseen ( liekkö tästä-kin jo maininnut teille Lukiain Armahat ) silloin taannoin sydäreilläin teimme sen pelin, sen arvonnan, ettäs arvonnan mukaan kyseisen arvotun henkilön kera teen sitten tiettynä kuukautena ain jotahin mitä ennakkoon sille kuulle on sovittu. Serkkuni arpoutui "tekijä"-kaveriksein touhunimikkeellä "juhlitaan". Juhliin kun kuuluvat tarjottavat ja kun olen tällainen "leipuri" niin sitten siihen liityi tietty miun leipomana tarjottava kakkunen - Mutakakkunen jonka roudasin mennessäin perille asti.
   Tätä vapautta leipoa ja viedä jonnekkin, jollekkin, ei olisi miulla jos olisi muita huushollissain. Tai - no... olisi ja olisi... Siis en voisi silleen antaa ja viedä muille kun olisi ns. omat suut ruokittavana. Tosin ennenkin kun olen ollut perheellinen ( siellä entisellä koilla asuessamme ja ihku ihanien naapuriemme ympäröiminä - olimme tontilla jota ympäröi JOKAHISELTA taholta joku naapurimme. Yhteensä seitsemän eri huushollia! Heitä taasen vaine kahdelta tahi kolmelta sivulta joku toinen naapurinsa. ) niin olen kantanut toisille leipomuksiani. Ain on "riittänyt" antaa toisillekkin "ilostamme/ilostani" osanen. Niin nytkin sinne ja tänne. Jos ei muualle niin nyttemmin jo "maailmalla" asuville muoskillein miun...
( Naapurustomme vaihtui siellä asuessamme muutamilta taloiltaan uusiin tulokkaisiin.
Eräs heistä kertoo kokemuksiaan kuin he tulivat siihen kotiinsa asumaan ja ihmetys oli suuri noin kaupunkilaiselle "maalle muuttajalle" että joku tulee "het´ sillään" heidän ovelleen ja antaa uunituoretta ruisleipää tuosta vain syödäkseen. Ja kohta kantaa jo jotain muuta leivottua antaakseen heille. Kuinka se voi olla mahdollista?
Mutta kuten hän kertoo niin he tottuivat siihen tapaani ja siihen että siellä oltiin "yhteisöllisiä" eikäs kuten kaupungissa pahimmissa tapauksissa; "katsotaan kieroon" toisiaan ettäs "kuka se tuokin on". Näin hekin sitten tottuivat että jos jotahin saattuvat tarvihtemaan niin saavat sitä - olkoon se ns. aineellista tahi muunlaista apua ja tarvetta - toisilta naapureilta. Ain oli tarjolla apua, helppiä, tahi ihan muuten vaine jotain - miulta leipomuksia uunituoreeltaan. )
   Enempikin leipoisin ja antaisin muille ( itse en välttämäti söisi läheskään kaikkea leipomaani sillä on tää pieni "rajoite" olemasa: gluteenitonta, täysin maidotonta, hiivatonta, sokeritonta... ) jos vaine ei "Matti" olisi vieraanani...
Mutta se riemu ja rikkaus... ( "tuska niin tumma. Onneton rakkaus ja ... surujen summa..." ) mikä siinä on kun saan leipoa! Kun saan toisille antaa! Kun saan leipoa - ja toisille antaa! Jee!
Kiksit ne itsekukin jostahin saa - mie mm. tästä?

   Ja myös kaikesta tästä "eläkeläisen kiiruusta" jota tämä hektinen elämäni tarjoo arkisine, ihanine, haasteelisine ja joskus kenkkuinekin ( aikas usein kyllä kenkkuine ) tapahtumineen.