"Nyt sitten vuorostansa kaatuu maailma... on se kiva kun elämä on yhtä vuoristorataa: ei ainakaan käy elämä tylsäksi.": kirjasin tänä aamuna tuonne nettisfääriin tekstinäni kun sain tietää itseni maailmaa mullistavan asian aamutunteina...
 
   Eile-ehtoolla se kaatui taasen kerran heittäin härän pyllyä totaallisesti. Ei maailmaani ihan täysin mullistain eikää mitään maailmastain poistain mutta kuiteskin sil´ viisiin että tuntui kuin se puristaisi, ahistaisi, kenties ne viimoisetkin henkirievut poies sen hetkisestä tiedostamastani maailmastani. Ei silleensä mitenkään kivasti siis.
Mutta sen verta kuitenkin että tätä asiaa "purkaiksein" miun pitimä pakata kimpsuin ja kampsuin ihan yllättäin ja äkkisiltään kasaan, pika-pikaa ammentaa Hepo Hopialle apetta turvan eteen ( lämmähyttää autoin ) sekä startata kohti katalaa maailmaa. Jopa niinkin pika-pikaa ja äkkisiltään että kamerain, tuo ainainen kummppanini, jäi kotio...



... niin ettei miulla ollut kuin kännyni kamera mukanain.
Muttas minkäs teet, mihkäs sitä mielesi pistät ilman kameraakaan... Näin sitä vaine kauniin maiseman kohdattuani en milläskään malttanna olla kuvaamati kun nyt kerran "kamera" mukanain oli; täsä siis nytten sarja kuvia jotka ovat kännyllä kuvattu todellakin ihanasta suomalaisesta, talvisesta luonnosta tien päältä kera Aurinko Armahan kumppanuuden.
   Huono laatuisia oikeaan kameraan verratessa ja aikas lailla kuvaa ja kuvattavaa latistavia jutskia mutta ajatuksena kuitenkin että kuinka KAUNIS voikaan tämä luontomme olla! Ja ah, sitä autuutta, kauneutta jonka tuolla tienkin päällä matkustain pisteestä A, pisteeseen B, saapi kokea ja nähdä! Mitenkä siin sielu ja ajatus kera mielen lepää. Tyhjenee ja täyttyy. Voikoo sen parempaa paikka, retriittiä ( tahi mitä niitä nyt onkaannimityksiltänsä? ) ollakkaan? Voikoo ihminen mieltänsä enää tään paremmin purkaa ja taasen ammentaa uutta voimaa sen täyttäikseen? Voiko?



   Täsä sitten kuvia tältä aamulta kun olin aamun auereen avautuessa kokkain vuorostansa kohti kotiain kääntännä.
   Täsä vaiheessa toisen uuden tiedon kera maailmalle ( kotiain kohden siis ) lähteneenä. Sekään ei mikään hyvä tieto ollunna mutta onneksein sitten taasen sain katsella tällaisia maisemia mitä näissä kuvissain on...



( Tiellä kulkevan auton valokeilassa samainen maisema - ja miun varjoin. )



   Täsä vaiheessa noiduin melkeinpä ääneen tyhmyyttäin ja ajattelemattomuuttain siitä etten ottanut sitä oikiaa kameraa mukaani! Voi vietävä että harmitti ihan toin teolla! Siis kattokaatte kuin olisi ollut "herkullinen" mahdollisuus...



   Kohti auringon nousua. Melkein kotona. Viel vähän matkaa.

   Tämän jälkeen saavuin kotiini ja silloin se maailmain kiepsahtikin jälleen ( totallisesti ) ylös alaisin niin että todellakin mieleeni tuli että on sitä ihmis-polo kuin yksi vuoristoradan vaunu; koskaan ei tiedä milloin sitä onkin yks´ kaks´ yllättäin ihan kokonansa pää alaspäin ja milloin sit taasen ihan oikein päin?
   En tiedä kuin tästä-kin nyt sit selvitään? Misä kulkee se raja että "kamelin selkä taittuu"? Mikä on ihmisen taakka että hän kestää ja jaksaa kantaa? Miksi ( yhdelle ) ihmiselle annetaan "kystä kyllä"? Eikö ole mitään rajaa milloin koitokset loppuvat?
"Eikää täsä viel kaikki" - kuis mie sitten tään jutskan kerron toiselle ihmiselle? Miulle tärkeälle, miulle rakkaalle? Ihmiselle jota en halua menettää? "Kuinka sen kertoisin, miten sen sanoiksi pukisin?" Vasiten kun tahtoisin ettei tämä tähän jutskaan, tämä juttu, kupsahtaisi.
   Eikää sen puoleen tuo ensimmäinenkään joka olisi TODELLAKIN maailmani loppu jos niin kävisi...
Ukko-Ylimmäinen ( tahi mikä tahansa muu vastaava ) - auta Maan Matosta, ihmis´polo pienoista!