Jännä tunne lähteä kotoaan johkin mutta lähteissäis et kuitenkaan tiedä että mihkä menet, kuspo kuljet, mikä onkaan määränpääsi? Näin miusta tuntui kun maailmalle avaralle lähdin koistain ja ensimmäiseen tienristeykseen ehättäydyin. Jonkin lainen suunta ( -vaisto ) miulla kyl mielein sopukoissa oli muttas se että mikä se sitten tulee se varsinainen määrän pääni olemaan niin se se jänskän tunteen aikaan sai.
Sen vaine tiesin jotta poies kotoain, poies Majastani Mahtavaisesta kun kerta nytten ( silloin ) on niinkin hyvä päivä luvassa kuin silloin oli - huomenna sitten jo sataakin saavista kaatain! Joten ilo irti elämästä ja kaik mahdollinen "hyöty" ja hyvä mielen sopukoihin kelistä niin mahtavaisesta kun kerta se on edes jotankin mahdollista!



   "Teuvo, maanteiden virtuoosi."; tunsin itsein olevan kun "lesetin" soraisia pikkuteitä pitkin ristiin rastiin sinne jonnekkin. Sora tuo kuivaakin kuivempi vaine perässäin pöllysi nostain aikas moiset tomupilvet perääni. Huomasinkin sitten seuraavana päivänä Neiti Suklaata pajalla käyttäissä ja konepellin alla kuikatessain ettäs on muuten JOKU Mummero tainut josain "hivenen" pölyisillä teillä ajella.... oli nimittäin sen verta pölyn ja kaiken moisen moskan peitossa koko armaan Hepo Hopiani sisusta moottoritilaltaan.
  Muttas mikäs oli lesetellessä mielin määrin ja suuntaansa ettiessään kun ei ollunna vastuusta mistään. En ole "tilivelvollinen" kellekkään nyttemmin. Olen aivan "vapaa herratar" kokonansa. Ei selityksiä, ei kymysyksiä puolin tahi toisin jotta minne menet, miksi menet, tahi muuta sellaista. Ei entrausta suuntaan tahi toiseen jotta mennäkkö vahi eikö mennä - ja minnekkä sitten? Ei ole kysyjää minkään laista, ei ketään, joka perään huutelisi jotta mitä teet, miksi teet - etkö kotia sittenkin jäisi juurikin nyt...? 
Nytten kun olen "jo" yssinäin ( ei puolisoa, ei rinnalla kulkijaa, eikää muoskia tahi ketään muutakaan  vastaavaa samaisen katon alla ) niin olen aivan oman mieleni mukaan vapaa menemään tahi olla menemäti. Saan aivan ITSE päättää kaikesta - tahi olla päättämäti!?




   Näitä sorateitä kulkiessain koppasin eräästä suolammeta kuvasen sieltä matkain varrelta. Niin-in, lammestapa hyvinkin; kyllä se tuolta näreiden lomasta pilkistää muttas tämä kuva vaine sen tuonne kaiken taakse hävittää, latistaa todellisen luonnon näytelmän tällaiseksi "black"´ksi...
   Mietin tuolla huristellessain tieltä toiselle sen päivän eilistä päivää joka Töissä aikas moinen kiirus oli. Oli asiakkaita mennen ja tullen - sekä palatessa. Oli mitä tehdä, ei tarvinnut miettiä ettäs "teenkö vahi oonko tekemäti"?
Mietin jotta sen jälkeen kunne se mennyt viikko tuli "taputeltua kasaan", niin kävimpäs nollaamassa mielein paikallisella huoltamolla. JA siellä istuissa, muita ihmisiä katsellessain ja paikallista cruisingia ihastellessa hokasin kuin sinne parkkipaikalle kurvasi "hivenen" isompi auto.
Hummeri tuo näytti olevan ja sit sen perässä vedettävänä "hivenen" isompi moottorivenho... No, ei täsä mitä... mietin tämän yhdistelmän nähdessäin jotta mitähän sitä sieltä auton sisältä paljastuu, millainen kuski tällä yhdistelmällä mahtavi ollakkaan? Vuotin aikain, kului minuutteja muutamia kunne kuski tuo ulos ämpesi ja takkaamaan alkoi. Tuumailin tätä tapahtumaa seuratessain että siin on paikallinen huoltamon omistaja mielissään kun joku Hummerin tankin täyttää... Muttas se kuski; arvatkaas Armaat Lukijain mimmottiis hän oli? Kun on ISO auto, ISO venho - ni mitä on kuski näiden? No, paljastampas sen teille: ISO MAHAINEN miehen-puolikas. "Et silleensä": tuumailin isseksein; "isot on rensselit muttas on isoa jotahin nautittu itse omistajankin toimesta = syöty kystä kyllä, laiskoteltu, ei pietty huolta kunnostansa." Että sellainen on omistajansa kuin on omaisuutensakin. Joo-o."

   Rativosta kuuntelin juttuohjelmia ja perin suomalaista musaiikkia kera perinteisten tanssi-iskelmien. Tuntui mm. Lea laven laulelevan;"Tahtoisin pois rakkaani luo.", ja mie mietiskelin että joutashan sitä itsekkin jo toisaaltaan poies sinne Tuon ilmaisiin oman rakkahan, oman puolisoni, tykö. Olisi varmaan kaik helpompaa, kaik huolet ja murhehet poissa.
Mutta sitten samaan syssyyn mieleen tulee ajatus että enhän toki poies tahtoisi, en poies ole lähdössä, en mihkään suuntaan, sillä viel on varmaan "niin monta tietä kulkemati, niin monta tieosuutta kokemati"...
"Elämä on lyhyt
on vielä monta asiaa miettimättä
kirjaa lukematta
sävellystä kuulematta.
Monta maata käymättä
kieltä oppimatta
rataosuutta ajamatta
ihmistä tutustumatta
tapaa omaksumatta
virhettä tekemättä.
Yrittänyt olen niin paljon kuin ehdin..." ( lainattu osuus Hannu Niklanderin tuumauksesta - ja sitten oma jatkoni tähän... )
"...paljon olen kokenut...
Sinä ystäväni olet paljon nuorempi kuin minä.
Pakkaa sinä vuorostasi
uskosi, unalmasi ja utelijaisuutesi
selkäreppuusi.
Ota ne mukaasi.
Löydä elämäsi, uskosi.
Ota maailma avosylin vastaan."
...ettei sitä mitenkään vielä mihkään poies joutaisi. Eihän sitä tiedä mittee se tuo Ukko-Ylimäinen on osallein suunitellut? Mitä siellä nurkan takana on juurikin miuta varten varattuna kun eihän koskaan, EI KOSKAAN, elämä voi olla niin mätää ja poies potkittua etteikö koskaan kannattaisi kuikata sinne "nurkan taakse"? Ei sitä tiedä koskaan mitä sieltä paljastuu, mitä siellä on juuri SIULLE varattuna!?

   Nautin maisemien nuiden ohitsein kulkevien vaihtumisesta miettien et kuin onnellisessa asemassa mie olenkaan kun aikoinaan vanhempain ( äitini ) miulle ajokortin kustansi.! Nytkin jos miulle ei sitä olisi niin tämäkin reissuin olisi jäänyt tekemäti ja mie vaine "mökki pahasessain", neljän seinän sisällä "mököttäisin" ja haaveilisin vaine jotta jospa sitä joskus...

   Kulki mietteet suuntaan tähänkin:
   Olen "miesten nainen".
Perustelen tämän sillä jotta olin aikoinaan lapsuudessain perheemme kolmesta tytöstä se poika. Pojan asemassa oleva tytär. ( Tai näin ainakin itse koin tämän. ) Vanhimmainen oli se "äiti", toisten perään katsoja, "jöön" pitäjä ja hentoisin rakanteeltaan - ei sellaista likkaa poikien hommiin laiteta. Nuorimmainen taasen oli muutaman vuoden nuorempi kuin me kaksi vanhinta joten hän oli sitten "pienin" ( myös kooltaan ) jotenka eihän voi olettaa että hän "poika" olisi... Näimpä sitten se olin mie, keskimmäinen, joka rotevin ( tukevin ) olin ja juuri sopiva kaikkeen, mm. fyysisiin töihin.
( Miekö katkera? "Enhän suinkaan"... ? )
Sitten olen joutunut aikuisiälläin kantamaan miehen osaa perheessäin ( mie, puoliso ja muoskamme ) tehden ja puuhaten kaiken laisia "miesten töitä" kun ei ollut silloisesta puolisosta Mieheksi perheessä. Oli ennemminkin poika, "lapsi lastemme joukossa". ( Sori vaine kun näin suoraan kerron ja juttelen mutta nämähän ovat "vain" miun aatoksiain..." )
Sitten sain uuden puolison rinnallein. Hyvä oli hän, hän osasi ja teki monta juttua puolestain. Sain olla nainen. Hameen helmat hulmuten ja heiluin. Ei tarvinnut ain olla itse tekemässä, värkkäämässä ja touhuamassa jokahisessa paikassa. Ihanaa oli.
Sitten tuli Kuolo joka korjasi "satoaan" ja jäin yssin; miesten maailmaan. Nyt on sitten taasen pitänyt osata miestenkin hommat alusta loppuun itse. Jopa niinkin paljon ja perin pohjin ettäs eräskin tuttuin ( nuori poijan-kossi jonka kera "ummet ja lammet" juteltu on ) saneli miulle että ole nainen! "Tekeydy naiseksi: pyydä apua." "Vaikka ostatkin jotahin itse tehdä niin pyydä miehiä apuun. Tekeydy naiseksi - älä osaa kaikkea sillä muutoin miehet säikkyvät ja "juoksevat karkuun"."
Muttas minkäs teet kun olet oppinut että ain PITÄÄ tehdä jotahin - jouten ei passaa olla ( lapsuuden koin oppeja ) tahi muutoin olet laiska ihminen! Ja sitä paitsi; se että vuottaisin jotta joku miespuolinen jotahin avuksi joutaisi tulla tehdä niin sillähän aikaa mie sen itse jo teen! Hyvänen aika sentään, miksi miun siis pitäisi jotahin ensin vuottaa et joku kerkeisi jotahin tekemään ja sittenkin - tulisiko kukaan? Viitsisikö kukaan tulla avuksein?
Jotenka olen edelleen mielelläin tekevä ja osaava. Ainakin tietyin puittein, tiettyyn asti ja sitten sen lopun osan... opettelen olemaan nainen.
On muuten aikas vaikia omaksua naisellisia "piirteitä", olla nainen. Olla avuton. Olla kaunis ( kuin tällaisesta kurttusesta Mummerosta kauniin saa? ) ja "hieno-helmainen" vaik kuin hamosissa pruukkaankin ihan muutoinkin heilua ja kulkea?


   Kaikkea sitä tuleekin tuumailtua kun issekseen kulkee ja maisemia vaihtaa. Mitähän sitä tulisi tuumailtua jos, ja kun, jonkun toisen kera matkaa tekisi? Tuumailisiko sitä mitään vahi ei mitään?
Niin vaine matkain jatkuin ja vihoin viimein määräänpäähänsä ehättäytyi. Siksoltain miun tiijustin kylläkin jo etukäteen jotta mitenkä sinne perille NYKYÄÄN pääsee kun siitä on hivenen aikaa kunne mie viimeksi täällä käynyt olen...



Viimo metreillä - vesi näkyy jo! Siintää tuolta näreiden välistä... aivan kohta... ihan kohta... vielä hivenen aikaa ja sitten olen perillä; äärellä VEDEN!

   Paljastan "jo nyt" minne menin. Menin Hirviniemeen joka Tervon-pitäjän puolella on Savossa ( nykyään siis Kuopion kunnan... ).
Tiedossain tosiaan oli ettäs siellä vettä on äärettömyyksiin ja UPEAT hiekkarannat sillä käynythän olin "jo" kerta aikaisemmin täällä. Muttas että nyt "taasen" - ihanuutta!
   Rannalle tuolle päästyäin tapsin siellä kaksi pariskuntaa jotka myös päiväänsä sinne viettämään tulleet olivat. Jututin heitä ja mielein painamani kartan kuvasen kera kyselin heiltä jokko he tietäisivät että onkoo tää kyseinen ranta SE ranta vahi onkoo se viel josain tuolla pohjoisemman suunalla? Vahvistivat miulle miun luuloin oikeiaksi ja viittoilivat miuta ilelleeh käymään ja vaikkas ihan sitten siellä "perillä" asti josa on sellainen piiiiit-kä niemi ja sitten siellä yhdessä puussa aikoinaan ollut Kalasääsken pesän:"Jos haluat vaikkas sielläkin asit käydä?"
  Näine hyvineen, näine saatesanoineen, mie sitten sieltä rannan sannalta ielleen lähdin stallade...



...kera näiden kapsäkkeineni: Käs´kassara, ns. naisten käsilaukku joka miulla on ain tällainen hivenen isompi kaliperiltään, sisältäin yleensä aivan muuta kuin niitä naisten meikkejä, hiusharjoja yms. kauneudenhoitoaineita. Miulla sieltä löytyvi Allan Akka, muistivihko ajatusten talteen laittoa varten, parinmetrin mittanauha - jos jotahin tarvitsee yllättäin mittailla..., "kulukakkaro" = rahakukkaro, känny + kännyn laturit ( auto- ja seinä- ). Ja kuten nyt, niin myös kamera tykötarpeineen, hivenen evästä, yms.. Ja toisessa "kaps-säkissäin" sitten olivatkin varalta uikkarit, pyyhe ja varakenkkäset jos vaikkas varpit jalassa oleviin kulkupeleihin väsyisivät välleen?
   Tämä kuva täsä, tämän mie nappasin erään katkenneen kelon päältä kohden maata maatuvaista. Oli niin "otilleen" yssi sen iso ranka kaatunut maahan asti ettäs enhän mie mitenkään malttanna olla kiipeämäti sitä pitkin kohti taivaita! Hyvänen aika sentään; sellainen mahku päästä yläilmoille ja senkö mie olisin jättännä hyväksi käyttämäti? Ei suinkaan! Sinne mie vaine kapusin, istahdin ja parit kuvat sieltä käsin ottaa nappasin. Hyvä mie!

   Sitten tuleekin piiiit-kä litanja erinäisiä Taivaanrannanmaalarin kuvasia - koittakaatte kestää...
Nämä olen napanut Hirviniemen lounaisrannalta lähtien ( Karsikkoniemen alapuoleleta ) aina Reponiemeen asti ( pohjoisin niemi Hirviniemen kärjessä ):



   Kaksi yksinäistä."



   Rauniosaari.






   PERILLÄ!
   Nyt olen juurikin siinä paikassa minnekkä ihan oikiasti tähtäsin, mihkä mielin mieli. Tällä rannalla, juuri tällä sannalla, käppäilin viimeksi...



...31 vuotta sitten, kuten tämä yllä oleva valokuvani todistaa.
Tosin silloin oli heinäkuu ja nytten vasta kesäkuu ennen Jussia. Silloin kävin täällä uimassa silloisen puolisoin kera muttas nyt tuntu tuon ison seljänteen kylmettämä vesi niin vilpoiselta ettei miun tehnyt suin-surminkaan mielein räpiköidä mitenkään vesillä näillä vaikkas ne uikkarit kera pyyhkeen varuilta matkassain olivatkin.



Samainen ranta kohti pohjoista ja...



...sitten viel kerta taakse katsoin.



   Sen verta veden perään olin, ja olen, jotta kyl mie ennemmin tiirailin koko ajan tuonne selänteelle päin kuin ettäs...



...tätä niemen mettää ja rämeikköä olisin ihastellut.



   Nenälammelta tulevan piskuisen purosen, melkeinpä ojasen, kohdalla oli tällainen ihanainen mänty juuristoineen "ilmitulleena" rannan maastojen kätköistä.
Mikähän siin on vaine ettäs ne aina kiehtovat, nämä juuristot väkevät, jotka itsepintaisesti puoliaan pitävät vasten tuulia ja tuiskuja, sateita ja aaltojen loiskeita? Mitenkä ne ovat lujia ja periksi antamattomia muuttuvalle ympäristölleen, pitäen lujaakin lujemmin kiinni maan uumenista vahvoilla juurillaan - kunne sitten jokunen "kaunis päivä" periksi antavat ja kaatua kupsahtavat tuohon vierellensä tullen tiensä päähän... Muttas sitä ennen nämä kyseiset juuristot ovat KAUNIITA, ihania, kiehtovia, vielä piiiit-kän, piiiit-kän, aikaa!



   Hivenen pienempi "kaatuvainen".
  Näin näitä rantoja koluten ja kulkien astelin mieluummin sen santaa pitkin kuin rantaa kiertävää, metsän puolla kulkevaa, polkua pitkin. Tosin sain hokasta ettäs kun olin varustautunut "vain" omilla Varpikkaillani ( varvaskengät, FiveFingers ) niin ne kun eivät ihan ns. sajekelin kenkkäset ole niin lävitse pohjanhan se tuon sannan kosteus varppeihin asti pyrki hiipimään. Onni eivät kuitenkaan kerennet aivan märiksi tulla ja matkain vaine rauhassain jatkaa sain.



   Reponiemi häämöttää.



   Ja Reponiemen juurelta katse taakse päin...



   Täsä Reponiemi sitten vielä sen pohjoisemmalta puolta kuvattuna.



   "Roppani kaipaa romantiikkaa, sieluni - erotiikkaa.", vahi menikö se toisin päin; roppani erotiikkaa ja ja sieluni romantiikkaa....? Muttas jokahisessa tapauksessa tään kuvan nimike on nyt sitten tuo "roppani romantiikkaa ja sieluin erotiikkaa! Piste!
  Nämä Joukkahaiset tapasin täsä Reponiemen pohjoisen puoleisessa lahdekkeessa ja aatoksiini hiipi se kuin kiva olisi olla tällai reissullain kera toisen jonkusen. Miten olis kiva jos olisi joku joka näkisi, kulkisi ja kokisi tämän kaiken kera miun. Miten olisi kiva jakaa tämä kaikki jonkun otisen kera?






   Lähdin astelemaan tätä Reponiemeä sen kärkeään kohden ja nämä Joukkahaiset samoiten - vesiä myöten tietty.
Itse asiassa ne kiersivät tämän niemen samaan aikaan ynpäri kuin mitä mie kuljin sen kärkeen ja sit takaisin juurellensa. Tämän jälkeen nämä kaunokaiset uiskentelivat sitten näitä rantain vesiä pitkin aina Karsikkoniemen alapuolelle asti; sinne minne mie itsekkin palajin: kuljimme rinta rinnan koko matkan ja samaan tahtiin vielä.



   Näin ihanainen oli tämän Reponiemen luonto! Kyllä kelpasi siellä käyskennellä ja Suomalaisen luonnon kauneutta ihastella! Niin itse niemen kasvillisuuden kauneusta kuin koko niemen tämän ynpäröivän vesistön kauneutta.
   Mikäs oli ollessa siellä kaukana kaikesta, vain luonnon äänet ja hiljaisuus ynpärilläin. Ei siitä olosta ja tilasta paljoa paremmaksi voi laittaa! Aurinko Armas helotti lämpimästi hellien hipiän pintaa ( miekin piskuisessa topissa, biksuissa ja hamosessa kera niiden Varpikkaideni, liikenteessä ) ja Tuuli tuo Hentoinen tuskin virettä aikaan sai kuiskeillen suunilleen lounaan puolelta, ettäs sekin henkkissä kuitenkin viel on. Ah, ihanuutta!









   Täsä todiste sen ystävämmällisen henkilön tiedoista ja sanoista...



...ja täsä sitten tämä kyseinen puu kokonaisuudessaan keskellä kuvaani. Ei siin nytten mitään pesää enää ollunna. Oli vaine tämä plakaati puun kyljessä ja oksistot vailla pesän risuja.



   Reopniemen pohjoisen puolen hiekkaranta kokonaisuudessaan...



...niemen tämän rantamaisemaa ja...



...sit viel "juuren" kupeella oleva notskipaikka.
   Oli muuten ihanaa ja siis TODELLAKIN huomion arvoista ja KIITETTÄVÄÄ ( sekä pist, pist; kaikille seuraaville paikalle tuleville ohjeistukseksi ) että pitkin rantaa, ain "sopivan paikan tullen", oli valmiita notskipaikkoja ja hyvässä lykyssä viel valmiit puuklapit siihen vierellensä varustettuna, sekä roskia sanoisin että ZERO!
Lie kuka, tehi ketkä, näitä paikkoja hoitavat ja huolen näistä pitävät ( tahi sitten täällä kulkevi niin VALVEUTUNEITA retkeilijöitä etteivät he roskiaan jälkeensä jätä! ) muttas todella siis siistiä jokahinen pienikin hiekkaisen rannan pätkä oli.



   "Murua rinnan alle."



   ( Näin pitkälle päästiin ettei kone/blogi tää kuvaa kyljellensä heittännä?! )
   Tämä kuvanen kertovi siitä kuin siellä rantain puissa pesi lintusta jos toistakin ja kunne näiden pesäpaikkoin ohitse käppäilin, häirihtemäti niitä mitenkään muutoin kuin ohitsensa kulkemalla, ne ääntänsä aika isoa pitivät.
Säikkyivät Raukka-Parat moista outoa kulkijaa kun uskompa ettäs aika harva loppuin lopuksi siellä rantoja koluaa. Enempikin "kaikki" pruukkaavat pitäytyä sillä ensimmäisellä rannalla joka kuuleman pääasiassa hoidetaan, huolletaan ja hyvänä pitään joidenkin toimesta. Nämä muut sannat pitkin niemen tämän "erämäisen" ovat "sen verta kaukana" etteivät ihmiset halua vaivautua moiseen vaivaan - veneilijät kenties... Niin, sittenpä siis kun tällainen moinen kummajainen siellä nyt kuljeksi, niin nämä Raukka-Parat hädissään olivat. Sirkuttivat ja lentelivät. Koittivat houkutella miut kauemmaksi pesiensä likeltä; meninhän mie kussa ohitsensa olin ensin päässyt.



   Paluumatkalla - Joukkahaiset tuolla ulapalla, liki rantaa, matkassain.



   Nyt jo iltapäivän valoa, Aurinko Armahan kiloa, kuvissain näissä mukana.



   "Määränpääni" santa uudessa valossa kertaa kaksi;






   Täsä miun Varpikkaani jälki kosteassa ranta sannassa. Siin kyl näkyy varpahin kohdat - eiks vaine näykkin?



   Metsän polun "täyteläisyyttä" yhdestä polun kohdasta.









   Kirkkahat ovat vejet nämä. Ei ole tietoa mistään saasteista, ainakaan näkyvistä sellaisista.



   Näin oli osa matkasta, "mantereen puolelta", soista maastoa.






   Nyt näkyy "jo" Rauniosaari oikialla puolella ja tuolla horisontissa sitten eräs karikko johka palajan viel myöhemmin...






   Karsikkoniemen kupeessa, siellä lounaisella rannalla joka on se "varsinainen" ranta johka mennä. Ja rauniosaari edessä, liki.



   On joltahin menopelinsä yhtä renkkasta köyhempi....



   Kauniita keloja rannan tuon.



   Täsä, täsä on se kertomani karikko edessä tämän rannan.
Ei täsä ole kuin tuollainen matalikko josa sistä nöpöttää yssi iso kivi ja sit siin KASVAA yssi koivu! Wautsi!



   Näin "hoidettu"; lentopalloverkko rantalentsikan peluuta varten. Sitten taisi olla vessasta lähtien kaik hela-hoito paikalla. Polttopuuvaja, notskipaikka katoksineen, jne.. Mitä kaikkea liekkään - en sen kummemmin perehtynyt niihin muttas sen sijaan näihin maisemiin ihaniin...









   Tälle sannalle mie levitin pyyhekeeni miun ja pistin pitkin pituuttain ittein sille. Siihan mie torkahdin toviksi piskuisissa hepenissäin. Kuulin mie "toisella korvalla" kuin nämä rannalla jo ennen miuta olleet paistelivat makkaroitaan, söivät eväitään ja kävivät uimassakin. Sitä en hokassut et milloin, ja mihkä aikaan, toinen jälkeen päin rannalle saapunut porukka lähti kotiaan kohden taivaltamaan muttas SEN mie hokasin kun kohtasin pedoista SUURIMAN luontomme tämän!
   Tiesinhän mie "tälle tielle lähteissäin", tänne vesistön ääreen stallustaissain, näillä rantain pusikoissa rymytessäin, ettäs näinkin voi käydä... Ja onni onnettomuudessa-ko ettäs olen juurikin TÄNÄ keväänä tätä petoa SUURTA vastaan puolustautunut jo etukäteenkin ( rokotuksia muutamia ottain )... Muttas olihan se siltikin inha tunne kun hokasin että nytten joku pistää miuta!
Kuka kumma se tuolla viisiin meinaa ihoni sisuksiin tunkeutua?
Punkki-Perhana! Yssi yssilö sellaisia oli halukas porautumaan masuni piskuisen pinnan lävitse sisuksiini ja sit miusta veriä imemään! Hyi he-le-ketti!
Ensi reaktioni oli tosiaan tälläinen, sitten seuraava automaatinen ( jota ei kait pitäisi tehdä koskaan? ) oli että nyppäisin se iholtain poies! Siitä se lähti - tosta vaine. Ei se ollut viel siis kerennyt kiinittäytyä minuun vaan oli vaine hommansa alussa. Siitä se lensi kuin leppäkeihäs miun sen nakatessa Mierontielle ja sit jälkiänsä kattoissa. Oli juuri ja juuri havaittava piskuinen pisto kohta - eikä tuota senkään jälkeen mitään rinkulaa siihen kohtaan ole tullunna.
   Elikkäs onni onnettomuudessa kun olen näinkin herkkä hipiäinen ettäs ihan jo "alkumetreillä" tunnen jos ja kun joku miuhun kajoaa? Onkoo näin? Vahi kuvittelenko vaine...?
Sillä esim. jos ja kun miuta pitää jonkin "muun" taatta pistellä, tahi verta miusta "muutoin" otella niin kauhussain olen. Pelkään "kuin syötävää" kaikkia pistoksia. Jännitän, pakanen sielussain. Se sattuu! Puudutuspiikkienkin otto/laitto on yhtä taistelua aina! Niin mielessäin kuin sitten ns. henkilökunnan kera. Onneksein tiedostan tään ja osaan varoittaa ain pistäjääni muttas kuitenkin... ei se kyl herkkua ole puolin eikä toisin.






   Ja sitten koitti se aika että "grillailtu" oli kuvatta tarpeeksi, kärtästty ihoa tirisevää kyllin kyllin, sekä vuoroin miun vuorastain kotia kohden orjentoitua oli.
   Oli tätä polkua kulunutta pitkin "eräs muukin" lisäksein stallannut...



...oli näitä kankahia pitkin moni muukin kulkenut.
   Muistelin vuotta 31 taakse päin ja sitä kuin silloin tänne tultiin: ensin ajettiin autolla niin liki kuin päästiin ja sitten jatkettiin jalkaisin useita, useita, kilometrejä kohti rantaa lävitse soisen maaston, lävitse kankahien näiden ja kussa "tarpeeksi" rämmitty kantamuksineen oltiin niin sitten vasta rannalle asti päästiin.
Nytten ajellaan ensin sen kymmenkunta kilometriä kohti rantaa, "maastoudutaan", jalkaudutaan, kankaalle tälle ja sitten jo ollaankin muutamien satojen metrien jälkeen rannalla asti! Wau kuin helppoa nykyään!





   Matkamiehen ( -naisen ), Reissaaja-Lissin, tahi kenen vaine matkaan lähteneen matka voi kulkea vaik suorinta tietä määränpäähän ja etenkin sitten sieltä määränpäästä takaisin kotia mutta kun on kyseessä tällainen Reissaaja-Lissi kuin mitä mie olen ja kun kuljen aikas lailla alvariinsa kamerain ker niin eihän se ole mitenkään mahdollista! Se on säännön poikkeus jos näin tapahtuvi - ennemminkin on sääntö että matkan tekoon täytyy laittaa aikaa enempi-vähempi heilua kameran kera.
Kuten nytkin tällä reissullain; tuolta olisi ollut helppo rannalta kääntää kokka kohti kotia ja surahuttaa sukkelaan kotia mutta...
   Käväisin Pielaveden keskustassa ajatuksella että kun miulla on aikaa, ei kiirusta mihkään suuntaan... ja olisi jo hyvä saada jotahin murusta rinnan alle niin pistäydynpäs Satama-ravintolassa ja katson josko vaikka heillä sattuisi olemaan Kaiketonta evästä tarjolla?
Pettymys oli suuren suuri ( vaik osasinkin kyl ennakkoon hivenen mielessäin tätä atvailla... ) sillä enhän mie mitä sieltä saanut: oli iltapäivällä, sunnuntaina, "pizza-jonoa" ilta kuuteen asti! Sen verta paljon oli tilauksia jo sisällä. Eli jos olisin jotahin issellein tilannut niin olisinpas saanut vuotella pienoisen tovin!?
Onneksein oli ystävämmällinen kassahenkilö kassan takana hommissa ja hän siitä "lohdutukseksi" saneli että ota kaffi kupponen - talo tarjoo.
Näin tein. Kupposellisen kaffeeta koppasin mukaani ja mirs-marssin sataman aalonharjan kärkeen siitä nauttimaan kera aurinkoisten, kauniiden maisemien. Siellä mie sitten istua-nakotin tovin; ihan siellä "harjan" nokassa, kesäisen Jussin-kokon takana, "viimeisen" kiven päällä, ja nautin päistärikkö-aaltojen loiskeesta jotka ain jarpaille asti roiskuttelivat vettänsä.



   Kun en kerta masun piskuisen täytettä näin saanut niin poikkesin pika-pikaan paikallisessa kaupassa ja ostin päiväni ru´at sieltä: rasiallinen viinirypäleitä ja toinen kirsikoita. Siin miun tämän reissauspäivän KAIK eväät ( tämän hokasin sitten ehtoolla kunne kotiain ehättäydyin... ).





   Maaningan ( nykyään Kuopion kunnan ) puolella Patalahdessa.
   Olipas täällä vejet jo keväisistä tulva-ajoista laskeneet. Jopa niinkin paljon että kun satuin kuljeskelemaan joissain paikoin josa oli vettä enää vaine nimeksi niin sieltä löyhähti "kunnon" käyneen, mätäneen, kasvillisuuden "tuoksut" nokkain miun...





   Patalahdesta raissuin jatkui kohti entisiä kotikulmiain. Siellä vierähti tovi ja toinenkin kera entisten, ihanaisten naapurieni joiden kera tuli istuttua ja rupateltua asiasta jos toisestakin aikain vierähtäissä tunteroisia moniakin etiäpäin.
Voi jeeru miten on ain kiva "palata" niille kulmille ja tavata näin tuttujaan!



   Ja ei reissua, ei matkaa, ei kulkua kummempaa, ettenkö Lammellain paluumatkallain pistäytyisi. Niin nytkin.
   Täälla sain ( Pielaveden aallonmurtajan tapaan ) istuskella ylhäisessä yssinäisyydessäin, ihan kaikessa rauhassa, ja tuumailla maailman menoa suuntaan ja toiseen. Tuntui tää Tellus paikallansa olevan...
Täällä mie myös puin uikkarini yllein ja pulahdin tämän kesäni eka kerran veden syövereihin näin talviturkkini poies heittäin!
On se vaine "kotilammella" aikas moinen merkitys ihmiselle... kun näin pitkääkin reissua tehdessä sitä sitten loppuin lopuksi siinä pulahtaa vaik matkalla tälläkin sen "millona" muuta mahdollisuutta olisi ollut matkain varrella "suorittaa" moinen "rituaali"?


   Reissuin tämä enää viimeistä silausta vaile tämän jälkeen oli: kotiin - ja heti.
   Kotiin suorinkin näin hiuksein vielä märkänä, hienoinen hiki jo pintaan nousten kun sen verta lämmintä pukkasi päivänä tuona olemaan jotta ei siinä paljon pienet pulahtelut auttanut lämpöä poissa pitämään ihoilta lämpimiltä.
Mutta se että kotia suorin, Hepo Hopiallain karautin, Fiksu neiti Suklaalla kurvailin, ei suinkaan tarkoittanut sitä että sitten kotiain myöskin jäisin - ei toki! Vaan... kunne liki kotiain olin päässyt niin tulipas siin silloin mielein miettiväiseen ettäs se on muuten nyt sunnuntai ja lähilavalla piot alkamassa? Mitähän jos miekin...?
   Näin sitä sitten kimpsuin ja kampsuin kotiain nakkasin, ovestain sisälle "heittelin", kostuumit pika-pikaa vaihdattelin yllein ja taasen matkaan laittelin issein.



   Olipas sitä kiva taasen Lavantautia hoidella, tansseissa nopeissa ja hitaissa pyörähdellä kara taitavien partnereiden.
   Oli olo onnellinen yönkorvalla kotia päin takaisin ajelessa ja Suomemme maan kesäisen kauniita maisemia ihastellessa.
   Oli olo onnellinen kun ne hitaatkin sain kera jonkun tanssittajan tanssahdella. Hitaasti astella ja "vedellä" ( se kun ei ole aina taattua että hitaille pääsee - kuin myöskään polkalle! - sillä sitä pruukkaa väki ain hakia sen yhden-ja-saman silloin parikseen tahi muutoin etsiskellä sieltä kaikkien seasta sen yhden-ja-ainoan mielityettynsä niille kipaleille... ) kera osavaisen tanssittajan.
Miten se onkaan ihanaa päästä hitaat kappaleet tanssimaan. Vasiten kun tosiaan on sellainen tanssittaja joka osaa tanssia, osaa viedä eikää tarvihhe aristella että voikoo nyt liki mennä ja vaikkas poski poskea vasten mennä - et on senkin verta tuttu jo tämän tanssittajan kera. Sitä nauttii suunattomasti siitä tanssista, ja siitä tunteesta, mitä saa siinä liki toista. Mitä saapi energiaa toisesta itseensä. Mitä saapi kun ihminen on liki toista - musiikin ja liikkeen mukana ollessa.
   Tuumaan näin että musiikin ja liikkeen mukana ollessa sillä vaikkas sitä kuin sanonta sanookin jotta se kenkä kera tanssi sujuu kuin rasvattu niin sen kera sitten sängyssäkin hommat luistaa kuin tanssia vaine, niin siltikään en voisi kuvitella kaikkien näiden tanssittajien kera joiden kera tanssini mielestäin sujuu hyvin ( sillä enhän tuota tiedä että sujuuko se heidän mielestään! ? ) meneväni tanssia pidemmälle - sänkyyn siis. En todellakaan, ei kiitos. Haluan vain tanssia ja näin nauttia toisen ihmisen läheisyydestä, siitä tanssin, liikkeen, ja musiikin, mukana olosta. Se riittää - kiitos.


   Summa sum laarum: päivä tämä reissaavainen, päivä tämä pitkän lainen, näin loppuun asti tuli kuljettua. Maailmalla Avaralla ( Rivieeralla ) käytyä, Taivaanrantaa maalailtua, ja jopa Lavantautia hoideltua. Olo oli todellakin onnellinen ( ja ah, niin ihanaisen väsynyt ) kunne pääni pielusille omilleni yönkorvalla tummuvaisella painoin; öitä.