Aamun autereisina tunteroisina:
Aamukierroksella kun ain kukkasieni keskellä kierostain lävitse heitän ( on se se tuokin sanonta: minkä lävitse ja mikä heitetty? ) niin syntyjä syviä ( mitä ovat ne syntyneet ja miksi sit nimenomaan syvältä pitää ajatella - miksi ei joskus vaik vaine pinnalta....? ) tulee siin samalla ain funtsittua :
Vaik kuin murhetta suurtakin lykkää ain näin talvisyvämenä Kuolon korjatessa ( silloinhan niistä vasta EHYVIÄ pitäs tulla jos joku jotahin korjaa! ) satoaan ( onko joku kylvänyt jonnahin jotakin siementä niin että sit joku voi niiden kasvattua satonsa poies korjata? ) niin siltikin on se ihanuus kun hoksaa välleen jossahin jotakin uutta kasvua esiin tulevan ( minkä takaa se jokin esiin tulee kun kerta esiin tulee? ). Sitä tuntee aivan kuin jokinlaisen palkinnon oikein isselleen saisi. Jotahin lohtua näin kaiken talvisen "kuoleman" keskellä.
Sitäkin siin funtsin jotta vaik näitä rönttyjä nyt täänkin verta isselläin on... vaik se tuo Kuolo omansa poies "korjaa" niin on niitä sit kuitenkin viel sen verta paljon olemasa jotta siin ain hurahtaa eräskin tovi kunne saapi ne kaik "lävitse" käytyä. Vaik vaine kastelu aamuisin ani varhain jonka yleensä teen joka toinen päivä.
Siin joutuu jokahisen kukkasen kohilla ns. asettumaan aloilleen, syventymään antaamuksella siihen tuokioon, niihin hetkiin, kun niitä yksitellen "lävitse" käypi. Pitää ain ns. asettua aloilleen joka tälläiselle Durasell-patterilla "roketetulle" Mummerolle on kovinkin vaikiaa. Pitää niin kuin hiven hidastaa tahtia, tehdä ajatuksen kera hommansa lävitse. Ei "juosten kusta" kuten tällainen vanhakansan ihminen sen ilmaiseisi.
Ja sit toisaaltaan vaik täsä hommelissa saakin sit ain askelen jos toisenkin astua kukkasen tyköä toisen tykö - joka sit on taasen juurikin päin vastaista ajatuksena kuin tuota aloilleen asettumista, kun siin kuitenkin alvariinsa liikkeellä ollaan... ja vasiten käsillä töitä tehdään kun kastelukannusta vettä annostellaan kulloisenkin kukkasen tassille.... NIIN, siltikin se on tällaista hidasta, terapeuttista, ajatuksia antavaa, mietiskely hommaa.
Siispä lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna:
Kukkien hoito on mietiskelyä, sielun hoitoa, hiljentymistä omaan itseensä
Voi sitä tunnetta sillä hetkellä kun on tieto että kohta nähdään! Voi sitä onnen hykerrystä kun tietää että toinen tulee. Sitä odotusta, sitä ihanuutta - kohta kasvotusten. Siis että ollaan samassa tilassa ja silleen että voi jutella, puhua, kuulla toisensa. Olla ja eliä. Sitä odotusta moisesta jutusta.
Itse kukin meistä ns. kelpaa omana ittenään toiselleen - jos niinkuin yleensäkään kelpaa kellekkään. Ei siihen auta mitkään krumeluukit, pukeutumiset, meikkaamiset, tällääntymiset, yms. jos niitä niinkuin harrastaa yleensäkin. Itse en meikkaa, en tälläänny, hienostele, tms. muttas...
...kuitenkin ensimmäinen ajatus mielen päällä on se että mitä laitan päälle?! Mitkä vaatteet ylle? Toinen tulee kohta... ( Siis aivan älytöntä tällainen ajattelu järjellä kun tätä ajatelee! )
Ja kuten aina ennenkin niin sit siinä käypi kuitenkin niin ettäs ne samaiset vaatteet yllä ovat mitkä miulla ihan arkenakin kois ollessain ylläin ovat: ei vaihtoa - en edes pienintäkään ajatuksen hiventä mistään vaihtamisesta. Muuten kuin...
... alle "varuilta" jotain siistimpää alusasutusta et jos, vaikka, kuin... niin onpahan Mummero siististi laitettu. Muttas siinäpä sit tuleekin taasen pulma eteen: mitä ylle! ( Ja hah, hah... nauran itsekkin: en tälläänny? Enkö? No, mitäs se sit tällainen onkaan? Sanos se? )
Muttas mikä tunne sekin onkaan kun saapi laittaa hivenen nätimpää näin ylle/alle kun tietää toisen tulevan ja tietää että voi tällaisellakin kehollaan ( nuihin alusvaatteisiin pukeutuneena ) jota-kuta ilahduttaa, jonkun silmää mielyttää.
Mikä onkaan se mielihyvä itsellekkin kun voi, on "tarvista", kerrankin nätisti pukeutua ja sit siin samalla voi toiselle tällaisen jutun järjestää.
Entäs se tunne kun vuottaa toista - ja samalla pelkää pahinta että jotahin sattuu, on sattunut, välillä ja toinen ei saavukkaan?
Se tunne kun toinen saapuukin paikalle: ei oikein tiedä miten olla ja eliä siin kun toinen tupaan astuvi? Mitä toinen ajattelee, mitä toivoo; kuin päin aloitetaan jutustelu ja oleminen? Kuin olla ja eliä?
Itsehhän on täsä vaiheessa ( juuri ennen tätä saapumista, kun vuottaa ja vuottaa... ) ajatuksissaan käynyt varmaan sen tsiljoona vaihtoehtoa mielessään lävitse ( ja yhtä monta vaihtoehtoa hyljännytkin? ) että jospa näin sitten - ei kun näinpään....
Kun tupaan on tulla tepsuteltu niin se tunne kun toinen on siinä! Ihan liki, ihan käden ulottuvilla! Kuulen hänet, hän miut! Wau! Se onnea on!
Voi kertoa kaiken mitä on tällä välillä edellisestä nähyilemisestä asti, tapahtunut. Saan kuulla mitä toiselle kuuluu. Voi vaihtaa mielipiteitä, kuulee suunnitelmia tulevia. Sitä aivan kuin tuntee että miekin elossa olen - ja toinenkin. Pääsee toisen ajatusmaailmaan sisälle, tietää mitä toinen tahtoo nyt ja tulevaan.
Saa tunteen että on jolle-kulle tärkeä ( edes? ) jossain.
Se tunne kun huomaa että toinen on kaivannut ( josain määrin? ) minua! Sillä kuten yleensäkin suomalainen mies niin ( Suomalainen ) Mieshän "ei puhu ei pussaa": mutta se kaik tulee kuitenkin tekojensa, sanojensa, kertomistensa, yms. välistä ilmi. Niistä mitä toinen kertoo.
Se että toinen puheissaan antaa ymmärtää ( vahi voiko ihminen teeskennellä? ) jotta kaivattu on. Silleen sanojen muodossa mutta ei suoraan sanoin, vaan sieltä välistä.... ymmärrättekö tään? En siis kuvittele niitä, näitä, sanojen merkityksiä... en siis "oikolue" toista kuten meitä naisia usein syytetään että teemme - oletamme toisen tarkoittavan jotahin vaikkas tarkoitus onkin aivan toinen... vaan ne ovat sellaisia sanoja jotka tarkoittavat ( jopa ) miunkin tärkeydestä hänelle.
Ja jo siitäkin että toinen ottaa ja lähtee vasiten jostain kaukaa ( "Herra-ties-mistä-asti." ) sekä tulee tykö - sekin kertoneen jo jotahin?!
Muttas sitten tuleekin aikanaan lähdön hetki, hetki tuo jok "murhehenkryyni" on, ja hyvästi heiton haikeus.
Miten sitä tavallaan, silloin kun tietää ajan olevan jo loppua kohti käyvä, niin tulee JO silloin ikävä toista! Vaik toinen viel siin vierellä on, ihan liki, kupeella, samassa olossa ja tilassa?
Jos voisi niin sitä mielellään vaik pienentäisi itsensä kuten "Liisa Ihmemaassa" teki; ihan pienen pieneksi ja hyppäisi toisen taskuhun mukaan. Tahi mikä viel paree, näin kotiin jäävän näkökulmasta katsoin, niin vaikkas povelle, sinne puseronsa rinnuksen tiemeelle kun se niin kuin kuvaa toisen syvänalassa oloa parhaiten - kait.
Itse voisin sanoa että paree olisi jos voisin muuttaa itsein ajatuksen hiveneksi, sellaiseksi pisku piskuiseksi tunne-pisaraksi, sopivan väriseksi aivosoluksi, niin haluaisin olla pienen pienenä ajatuksena siellä hänen aivojensa tunnekeskuksensa sopukoissa ( vaik aika arkiselta tää tuntuu kun sen näin sanoo ja "kylmiä" sanoja käyttää! ): sieltä hän voisi sit ain kaivella miut mielensä päälle kunne SE hetki tulee...
Mitä jää "käteen"? Jää "ihmisen ikävä toisen luokse", jää kaipaus suuren SUURI joka ei edes hellästi raaputtamallakaan parane. ( "Miulla on siuta ikävä, sä etkö sitä nää. Ikävä tarttuu paidan helmaan, siihen kiinni jää. Se tekee kipeää." )
Muttas jää jälkeensä myöskin hänen tuoksunsa. Hän tuoksuu niin vaatteissain miun joita ylläin kannan: teini-ikäisen sanoin; "En kyllä KOSKAAN pese näitä!" , kuin myöskin vuodevaatteissain. Vuodevaatteissain joiden väliin taasen ehtoolla kömmin ja joista sit "imppaan" häntä sisuksiini... ( paraskin "imppaaja"! )
Tiedä vaikka hän vajeltaisi niistä öisiin uniini, kapuaisi "harmaan" tunneaivoni sopukoihin ja asettuisi talosi sinne?
"Pakkanen panee parastaan,
nipistää nenunpäätä nököttävää.
Miuta lämmittää ajatus siusta
ja se kun saan taasen ehtoolla
kömpiä lämpimien vällyin väliin
- jotka tuoksuvat siulta."
- by me -
Kois:
Hoh, hoijaa - huomenta.
Aamulla ani varhain kussa simmuin nämä auki saan, käänän kuvatta sänkyin pohjalla ja tuumin jotta ei viel - mie halluun viel nukkua. "Eiks vaan - viel voisi nukku?" Mutta kun tiedän kroppain tään, tunnen kehoin kujeet niin eihän se unonen enää milläskänä palaja Mummeron tämän tykö. Se oikein loistaa kuin mikäkin Naantalin Aurinko poissa olollaan, valaisten koko pimeän kammarini piskuisen.
Eipäs siin auta kuin venyyyyytellä, vanuuuuutella, yön aikana kutistunutta piskuista kroppaansa suuntaan ja toiseen jotta pituutta kasvaisin suit sait sukkelaan päivän tulevan tarpeiksi ja nivelet nämä nahistuneet vetreyttä seutuvilleen saisivat.
Siitä ne aamuin ain alkavat. Yleensä viiden tiemeellä mutta joskus saatta mennä sit jopa kuuteenkin asti. Mutta auta armias jos menee kuuden yli niin sitä tuntuu kuin päivästä tuosta tulevasta olisi jo ainaskin PUOLET mennyt hukkaan! On kuin pahemmankin synnin olisin tehnä ja nukkunut pommiin unohtain jotahin tärkeää... Kait. Järjelläin tiedän et mitään en ole unohtunut mutta tunnehhan on kuitenkin sellainen; nyt varmasti jäi jotakin tärkeää tekemäti kun nukuin pommiin?
Olen kyl yrittänyt opetella varta vasten nukkumaan piiiiiitkään aamuisin mutta töitä se tuntuu teettävän.... Ja vähintäänkin valvomista ylitse puolen yön jotta unta riittäisi sitten ylitse kuuden aamutuimaan.
Aamupalaa, aamu-smoothietani, tehdessäin mietin että tulisipa pian ilta. Päivä tuo tuleva menisi sujakkaan ohitse ja pääsisin iltaan. Kaik päivän työni olisivat jo tehty ja olisi ilta.
Voi, mitenkä sitä tuntuu ain aamuisin että päivä ei lähde käyntiin. Ei viitsisi millään alkaa touhuamaan. Ei sit millään. Miltähän tuntuisi joskus ns. jäädä sänkyyn ja olla vaine? En tekisikään mitään? En touhuais mitään? En kävisi missään? En ns. liikauttais evääkään, miltähän se tuntuisi. Olla öllöttelisin vaine? Wau!
Näinhän sitä tulee monesti ajateltua ja toivottua muttas aina sitä kuitenkin toimii kuin automaattinen kone: teen smoothieta, otan tabut, ja hommaan pieniä aamutöitä; käväisen ulkona tekemässä lumityöt - näin talvisin. Laittelen pyykkikonetta pyörimään tahi viikkailen yön yli kuivunutta pyykkiä kaappeihin. Heitän matot ulos tuulettumaan... kastelen kukkiani... ripsun niitä... Teen aina jotahin siin smoothien sivussa, ja automaattisesti. Ajattelemati sen kummemmin mitään erikoista.
Sit yht´ äkkiä havahdun aamupalani kitusiini heitettyä että jaa, täsäkö se nyt aamu sit oli ja meni? "Mitäs nyt?"
Alkavat päivän työt - ne varsinaiset työt. Milloin mitäkin näin kotona ollen ja hommaten. Huushollin ylläpitoa, itselle evästä laittain. Siin sitten vaikkas kesäisin takatonttini puutarhan hoitoa, jonkun huonekalun entrausta kuntoon, kukkain multien vaihtoa tahi vaikkas niihen suihkussa käyttöä. Jotain leipomista, käsitöiden tekoa, tyttären asioiden hoitoa virastoissa ja netissä, yms., yms.. Aina jotahin tekemistä löytyy, ei tarvihhe työtönnä olla. Ei toillaan.
Kunne sit viimeistään ehtoon korvalla tajuan josain vaiheessa että olenkos mie syönyt tänään mitään? Joskus menee päivä ettei vaine ehdi asettua aloilleen edes syönnin vertaa. Korkeintaan jonkin pienen siemennäkkärin palasen suuhun ohimennen olen laittanut ja jokusen vesihuikan ottanut "juosten kusten". Tiedän että se on vähän mutta kun jostahin syystä se ei vaine ole tärkeää miulle: saada syödä.
Joskus otan pakkasesta valmiiksi sinne tekemiäni annoksiani, sulatan ne mikissä ja sit syön. Ne ovat monesti kiireisten päivieni pelastuksia kun ei vain kerkii, malta, tahi jopa viitsi, alkaa tehdä mitään syödä.
Syön.
Asetun aloilleni jotahin viiden-kuuden tiemeellä. "Asetun" - sillä monesti jatkan joko paperihommia tehden tahi sit nakuttelen jotahin koneella ( kuten nytkin tätä ). Teen iltajumppaa - venyttelen. Käyn saunassa. Laittelen päivän mittaan pestyä pyykkiä kuivumaan... Otan huomista varten pakkasesta jotahin sulamaan: jos olen suunnitellut vaikkas leipomani marjaoista jotahin, tahi sitten vaikkas lähteväni jonnekkin valokuvaamaan: otan valmiiksi Kaiketonta "ruisleipää" palasen sulamaan. Tyhjennän tiskikonetta, tiskaan käsin. Vien roskia roskikseen. Käyn päivän postia lävitse, korjaan vaatteitain, piirtelen, jne.. Teen nyt jotahin kuitenkin.
Ihan ehtoolla sit olla öllöttelen vaine: luen kirjoja, lehtijä. Töllään elokuvia töllöstä 21.00. jälkeen. Simahdan siihen ja kömmin sänkyin pohjalle vuottaa uutta päivää alkavaa.
Kun siin kuitenkin sit ain menee tovi jos toinenkin, siellä pahnoin pehmeiden välissä, kussa unen hännästä kiini uudemman kerran saan ja lopullisesti simmuin ummistan yön tumman tunteroisina niin kertaan päivää mennyttä mielessäin lävitse ja laittelen Ukko-Ylimmäiselle kiitosta niin hyvistä kuin huonostai asioista mitä on päivän tiimellyksessä tapahtunut. Kiittelen, kyselen ja aika usein toivonkin jotahin. Mietin myös et mitäs huomenissa sitten? Mistä aamuin uuden tulen aloittamaan kussa aamu uusi aukeaa tunteroisten jälkeen?
Siinä sitä ihminen onnellinen on; pesässän lämpimässä. "kaukana katala maailma" ja kiiruut sen. Lähellä oma sisin ja oma "tupa". Mielessä kaik rakkahat ja tärkeät. Toivossa väkevässä että viel huomenissakin tavattaisiin, tallusteltais yhdessä tään Telluksen kamaralla kuten tänäänkin tehtiin.
Öitä.
Kommentit