Olen varmaankin vanhankansan edustaja. En usko, en HALUA uskoa, enkä toteuttaa nettisfäärien kautta tapahtuvaa juhlapyhien, tms. toivottamista Ystäville, Hyville, Rakkahille tahi muille tarvittaville, itsellein tärkeille, henkilöille, en! Haluan mieluummin toivottaa ( sitä jotakin, mitä nyt aina sillä aikaa pitää toivottaa ) perinteisesti postikortilla terveiseni ja toivotukseni. Kuten nytkin joulun aikana.
Lähetin kortteja likemmä kolmekymmentä kipaletta. Vuotin innoissani että saan vastaavasti saman verran ( josko enemmänkin ) takaisin päin issellein kuten vuosina menneinäkin. Vuotin, vuotin, ja vuotin iellehen kunne oli todettava ettäs ei, tänä vuonna en niitä sitten saakaan.
   Ketä syytän, ketä syyttävällä sormellain sojottavalla osoitan tästä "epäkohdastain"?
Itseäin - mitäs olen vuosi vuoden jälkehen lähetettävien määrää ihan tarkoituksellisesti vähentänyt vähentämistäin. Jättänyt ain vuonna sinä ja sinä tuon tahi tuon ex-sukulaisen poies. Toisena vuonna todennut että tämähän siirtyi jo Tuonilmaisiin täsä vu´uen aikana; ei korttia hänelle. Kolmantena huomaan että tämähän henkilö ei toimikkaan enää tässä kyseisessä läheiselleni tärkeässä pestissä ( tyttärein 24/7  toimesta ) vaan siihen on jo palkattu tämä toinen; vaihtuvi kortin saaja sitä myöten. Neljäntenä tuleekin joku uusi jostain toisesta syystä saajien joukkoon mutta saattaakin lähiä poies sit muutama muu henkilö.
   Näin ne vaine vaihtuvat: ihmiset elämässäni, elämässämme. Ja sitä myöten myöskin korttien kulku välillämme.
Siltikin, siltikin, tekisi kyllä nyt mieleheni miun syyttää ollutta ja mennyttä postilakkoa tästä postikortti-kadosta nyt tään kuluvaisen joulun tiimeiltä - ja vuotastella suurella toivolla väkevällä että kyl niitä viel lisää tulevi, tuleehan? Annanhhan vaine olla, kyl tulevi... Tietäin vasiten ettei näin ole jotenka se on sit ensi joulu kun meikä Mummero HARKITSEE todella tarkaan kenelle korttinsa laittaa - vahi laitanko olleskana, enää! Piste.

   "Tulin" täsä taanoin "kaapista ulos" paljastamalla läheisriippuvaisuuteni.
   Nyt sitten hokasin tässä joulun aikana ettäs pitiskö miun olla jotenkin, jonkin takia, huolissain kun miulle ei tunnu nyttemmin oikein ruoka maittaavan ( ja kun sattui viel lisäksi niin ikävästi ettäs sain YHDEN päivän ajan kestävän nasua piskuista korventavan vatsataudinkin jouluvierailtain osaksein ) sekä täten sitten painoin tipahtavi gramma grammalta, kilo, kiloltaan, iellehen alaspäin. Jopa niinkin et täsä hokasin eilennä ehtoolla jotta sitähän olleen "entisillä mitoilla" niihin suhteen kun vaa´an nuppi näyttää jo samoja lukemia kuin mitä se näytteli edellisen kerran ollessain ALA-ASTEELLA ja sielläkin jotahin 3-4luokalla! Hui!
Päätinkin jo ennen kuin tämän tiedon, tään asiainlaidan issessäin hokasin, jotta miun on nyt alettava ihan tietoisesti RUOKKIA itseäin. Aivan väkipakolla, ettenkö sanoisi. Maistuipa tahi ei, halusinpa sit syödä tahi en. Mutta pakko on nasua pikkuista alkaa ruokkia oikein kunnolla jotta masu tuo olevainen kystä kyllä saisi, tyydytettä sopivaista kuvettansa.
Mutta ei ähkyyn asti, eihän.
    Ja ihan äskettäin... tääkin tapahtui täsä "näillä huudeilla" ajallisesti... huomasin kuinka mie rakastan. 
Se tapahtui yht´äkkiä kuten monesti monet muutkin oivallukset. Kuin... kuin... kuin se kuuluisa - no, mikä? Jokin atomin keksiminen, hekulampun keksiminen, tms. ( tosin epäilenpä veine ettäs näiden keksimisessä on kyl ajallisesti kulunut ihan "aikuisten oikeesti" HIVENEN kauemmin kuin mitä miun täsä oivalluksessain, sen syttyissä... ).
Hyvä etten oikein minutteja ja sekuntiakin voi nimetä tälle "suurelle" tapahtumalle. Päivän ja jopa tunteroisenkin voin kuiteskin nimetä muttas - sitä en teille kyl valkase, en. Sori Armaat Lukijain miun. Tyydyn toteamaan vaine ettäs täsä, näillä aika "huudeilla" se tapahtui.
Tiedän, olen puhunut ennen ihastumisesta, pihkassa olosta, tykkäämisestä, tms. mutta nyt täytyvi sanoa että nyt on ilmassa ja tilassa rakkautta. Siis miulla, miun mielessäin - muista en tiedä, enkä vasiten vastapuolen mielestä ja tunteista. Pääasia on vaine että NYT itse tunnistan tään itsein olin ja tilan sekä se ettäs "myönnän", nimeään tään näin issellein. Se on jo suuri asia se... puolisoin jälkehen tapahtuvaiseksi tapahtumaksi. Ainakin miusta se on ISO tapahtuma. Ihan voinen sanoa ettäs aivan näin "äänehen" puhuttava jutska. Hyvä ettei aivan "toreilla ja turuilla" kailotettava uutinen kerrassansa!? 

   Kun puhutaan "hyvää pivää kirvesvartta", jutellaan "päivän säästä", joutavanpäiväisiä tahi kuten suuressa maailmassa sanotaan niin small talking... tahi jotesakkiin niin niin silloin puhutaan "kattia kanssa".
Puhutaan myöskin "aina" terveydestä. Vasiten kun tuttuin kera tavataan. Ja vasiten jo näin vanhana ollessamme.
Ensin sanotaan siis "terve" ja/tai "hei" ja sitten aloitetaan sen vimeisen päälle paapattain kaik kivut, säryt ja kolotukset.
Näimpä miekin siis/sitten nyt teen, lankean tähän "ansaan" moiseen; juttelen ensin nuin asiaa ihan asiallista ja sitten aloitan papattaa "terveydestä".
   Tässäpä sitä tulee:
   Mietin että puolisoin sanoi aikoinaan ( lienen tästä teille-kin jo täällä puhellut olen? ) että hän olisi hyvillään jos suorin jaloin täältä aikanaan lähtisi. Näin hän sitten sai onnekseen lähteäkin. Ei kenenkään hyysättävänä, hoidettavana, ensin. Ei vihanneksena josain tk:n, sairaalan tahi kunnalliskoin ( nyttemmin vanhainkodin ) nurkissa vaan suoraan ja siitä sitten multiin. Tosin jos olisi oikein noudatettu hänen tahtoaan ( ja nyky yhteiskunnan lait sen olisivat sallineet ) niin hänet olisi laitettu jätesäkkiin ja siitä sit "Rytkösen" kyytiin. Tarkoitti hän tällä että normi-jätekeräyksen kyytiin, jäteautoon, ja kipaten kaatopaikalle - kiitos.
   Tällaista toivetta olen monen kuullut sen jälkeen monen muunhin henkilön sanovan äänehen: ei hoidettavaksi vaan suorilta jaloiltaan ja siitä sit multiin.
Miettinyt olen sankkevan paljon tätä ( vasiten nyttemmin ). Miekin haluaisin näin. Haluaisin että SITTEN aikanaan kun aikain tulevi niin miekin haluan nuin tapahtuvan. Kiitos. Tosin kuten sanoin niin "sitten", ei kiitos nyt vielä... Vielä vuosia, vuosikausia, vuosikymmeniä lisää - kiitos.
   Sillä kun kuulostelen, tunnustelen, ja ennen kaikkea KOEN, omassa kropassain kaiken tään mitä siinä nyt on niin olen sankkevan PETTYNYT tuon Ukko-Ylimmäisen luomukseen. Tähän ihmiseen ja ihmis-polon elämän suunnitteluun! Per...kele!
Miksi onkaan luotu tällainen rapistumisen mahdollisuus kehoillemme näille? Miksi pitää kärsiä? Miksi pitää kokea kaikki tällainen kipu, särky ja kolotus? ( Ihmisluonnon jalostamiseksi? Vahvistamiseksi? Pah! ) Miksei voisi ensin elää vaine ja sitten yksin kertaisesti vaine delata joskus hamassa tulevaisuudessa?
   Luulisi nyt ainakin IHMISEN osanneen kekasta jotahin tälle "puutteelle" kun onhan ihminen osannut keksiä tosiaankin nuo kaikki... hehkulamput, atomit ja atomipommit. Kaiken maailman tietokeneet, tietoyhteydet ( nuo sfäärit tuolla joita pitkin tääkin teksti kohta eetteriin lähtee! ), yms. vekottimet. Jopas nyttemmin kaikenlaisia robottejakin erinäisiin ihmistä korvaaviin kohtiin maailmassamme! 
JOS ja KUN on näin osattu kekasta niin miksei sitten ( Ei, en syytä toisia ihmisiä täsä, en. Hyvänen aika sentäs; tottahan toki tajuan ettäs "ei ne muut vaan MIE itse" voisin alkaa kehittämään tallaista asiaa.... jos haluaisin asialle tälle jotahin nyt yleensäkään tehdä... Pas-kat; enhän mie oikeesti osaa muttas kun... ) ole voitu kehittää ihmistä tahi ihmiselle sellaisia jutskia ettäs ei tarvihteis kärsiä! Hitsi!
   No, jokuhan ensimmäiseksi, josain siellä Lukijain Armaiden joukossa, toteaa tähän sitten ettäs onhan kaiken maailman kipulääkkeitä! Tabuja, geelejä, jauheita, pulvereita, ja jos ei muuta niin nyt ainaskin opioideja sekä huumeita, joilla nyt ainakin kivut poies saapi! Ja jos ei muuten niin siitä vain sitten; nirri poies!?
Totta vaihtoehtojahan ne nuokin ovat, kiellä en. Muttas entäs kun...
   Ihminen, esim. mie, haluaa elää IHMISARVOISEN elämän ilman kipuja, ilman tunteita, tuntoaan, mieltään, kokemuksiaan, jne., turruttavia aineita!