Hokasin, siis tuli ylläri-pyllärinä aivoistain ajatus ajateltavaksein, tuossa eilennä tuolla Maakunnissa ajelessain, jotta sehän sitten olisi tänä vuonna kokonaista 61vuotta puolisoin kussa syssyn päästähän ens´ teks´. Ja että se oli toillaan 60vuotta viime syssynä - siitä pakisinkin jo...
Muttas että 61vuotta! Vastahan hän täytti silloin aikoinaan 50vuotta! Sitten jo 53:mekin aikanaan... ja elämänsä päättyi juurikin 54vuoden "aattona".
Mietin ettäs 61vuotta... 60:täkin kun on hankala hahmottaa näin tällaisen joka ei ole isse viel sinne asti ehättäytynyt. Eikää viel lähellekkään ehättäydy! 60:entä kun on lukuna sellainen "absurdi" käsite... Miten sitä joku voikaan olla "omasta ikäpolvesta" 60vuotias ja joskus viel sit rapiatkin päälensä? Eihän sitä OMA ikäpolvi viel niin vanha ole - eihän...?
Mietin jotta toinen miulle tärkiä henkilö täytti myöskin sen 60 mennä vuonna. Hänkin siis nyt jo sitten 61vuotta täyttävi. Ja hän on, ainakin viel eilennä oli, elossa sekä ns. miun ikääni olevainen, tuttu ja turvallinen - läheinen. 60vuotta! Ei mitenkään mahdollista...
Vastahan tuota vuotettiin ettäs kussa se hamassa tulevaisuudessa, se 50 pyörähtää?! Ja nyt jo sitten 60. Ei, en voi ajatella, en voi kuvitella, en voi "sulatella".
   Vastaavasti pyörittelin sitten tätä 53 ja 54 vuotiasta ihmistä.
Isse kun juurikin nyt "nykiskelen" sitä tiemeetä. Puolisoin menehtyi 53vuotiaana. Ystäväin erään isä kuin myöskin ja kuten olen jutellut aikaisemmin, niin moni muukin tuttavain samaten samoille "huudeilla" delanut on.Siksipä siis tää yssi ystäväin oli viimeiset muutamat vu´uet "pelko persiissä" et kantaako "perintöä" samaista kuin isänsä ( ja nämä muut ) sekä ottaa ja delaa hänkin tuossa kyseisessä iässä? Onneksein nyt voinen sanoa että kohta varmaan saapi ( toivon hartaasti, toivon todella hartaasti ) hän-kin huo´ahtaa helpotuksesta kun tuleekin jo enempi täytehen hänelle-kin.
Isse taasen mietin että kohta 54vuotta... 54vuotta...mitenkähän onkaan Ukko-Ylimmäinen ajatellut miun issein kohille; 54vuotta, onko suotta, vahi korjaako "omansa" poies täsä vaiheessa? Pääsenkö ylitse itse nuihin maagisten määreiden?



  

    "Miulla on tää yssi elämä.
Voin tehdä ihan mitä haluan!
...odottakaa vain hetki
niin mietin mitä haluaisin sillä tehdä!"

Tään aamuisesta sanomalehdestä lainasin "idean" tään. Tää oli vaine niin todella osuva tähän hetkeeni miun sillä...
   Tiedä en todellakaan mitä miusta "isona" tulee muttas tiedänpäs ( juuri äskennä sain tiedon tästä issellein ) vaine sen jotta huomeissa ilmestyvässä paikallislehdessä on sitten miun elämäin ensimmäinen ( toivottavasti olisi ei samointein viimoinenkin...? ) artikkeli (känny-)kuvieni kera! Wau! Olenpas mielissäin, ja olemma kyseiselle henkilölle jo esittämäin kiitoksen verran kiitollinen jutun tuon juuren esittäjällekin! Jospa ihmiset siitä tykkäisivät...
   Senkin tiedän tulevaisuudestain jotta se on sit ensiviikosta lähtien, kolmisen viikkoa etiäpäin, valokuvanäyttelyin paikallisen kirjastomme näyttelytilassa!
Jospaa siitä jokunen edes tykkäisi, siitä kokoonpanosta, mitä sinne esille katsottavaksi laittelen.
Jokunen maininta ja artikkeli siitä joihinkin lehtiin kylläkin tulee... Hyvä juttu sekin - olisi vaine issein "näköiset", oloiset, artikkelit ne - toivon mie.
   Ja, ja... yssi valokuvauskeikkakin tiedossain on miun tulevaisuudessa. Tosin se on "vain" sukulaisen hautajaisten ( siunaustilaisuude ) -kuvaaminen muttah edes jotahii. Ilman palkkaa; ilman alv:a. Ilman elv:iä, ilman tel:lliä, jne.. Mutta onpahan jotahin tointa mihkä toimehen tulla. Hyvää "harjoitusta" jos näin voi nyt toisen hautajaisista sanoa... vapaaehtoistyötä toisten hyväksi.
Ja sitten hamassa tulevaisuudessa, kevähän korvalla, toinen "keikka" toisen sukulaisen tykö kuvaamaan vanhoja rakennuksia ja ajopelejä... ( olenko jo kertonut tästä - muista en? ) Sitä keikkaa odotan kyl kuin kuuta nousevaista sillä nuo tuollaiset vanhat "hivelevät simmujain" miun.
    Sen sijaan en edelleenkään tiedä "Pienestä Suklaapuodista mitään"... Ei se taida vaine "tuulta ottaa allensa", ei taida?
Tietystikin jos vaine ottaisin ja lähtisin. Kyselemäti, puhumati, sanomati, juttelemati - kenellehään mitään! Ottaisin vaine ja häippäisin - silloin se onnaisi. Se tulisi tehtyä.
Muttas kun näin yhä iellehen sitä vain pohdin, mietin, vatvon ja vatkaan, niin issein tuntien siihen se sit jääkin?


   Haen töitä, haen.
   Se vaine ettäs juurikin näitä töitä, tään alan töitä mitä isse teen, ei "kasva puissa". Ei ainakaan tällä levelillä.
Viime vuonna katsastin tään levelin tarjonnan hakien kaikkiin mitä täällä tiedän. Kaikki eivät vastanneet. Osa vastasi ja eräskin tuttuakin tutumpi paikka - sen tahon kera jutskattiin suoraan ja tulema oli jotta ei miusta sinne heille ole; vastaava henkilö ei ota vastuuta jos mie näin vanhana, raihnaisena, kesähelteillä siellä sit tulen pökräämään kesken työpäivän. Siellä kun on kuuleman nuoremmatkin sen "osaneet" tehdä... Muutoin kyllä, osaava olisin mielestänsä ollunna.
   Näinpä sitten olen nytten hakenut kauemmaksikin, kuten olen muuloinkin täsä tehnä. Muttas ikäväksein palajan sitten taasen samaan "vanhaan tuttuun" asetelmaan: mitenkäs mie tästä Majastain Mahtavaisesta mihkään kauaksi lähden jos työpaikkasen sieltä sattuisinkin saamaan, kun enhän mie tätä näköjään myytyä saa!
Tietty myyn poies "polkuhintaan", kyllä. Silloin kenties menisi muttas kuka sitä nyt omaansa polkuhintaan poies antaisi? Hyvin harva sen tehdä voipi - ei ainaskaan tää tällainen jolla muutoinkin elämänsä on Matin ja Kukkaron varassa! Vaikkahan ei nyt pitäisikään "maallista mammonaa" ajatella jokahisessa kohdassa ja jutussa muttas kun...
Vuokralle? Kyllä, muttas siihenkin vastaan muttas... kun eivät nää vuokrallekaan tahdo tällä levelillä mennä, nää asunnot tällä. Ja sitten sen jälkehen pitis saada issellein sieltä tulevaisesta paikasta varmana pienempi vuokrainen paikka käyttökuluineen asustaa, jotta se nyt yleensäkään mitään kandee! Kun eihän siitä nyt mithään tule jos mie tästä saisin jotahin ja sit maksaisin toisesta paljon enempi kuluja kuin mitä taätä saisin; sehän olisi yhtälailla "polkuhintaan" antamista!
   Äh, ettäs ärsyttää tää tällainen tään ajan asuntokauppojen tilanne!
Ei voi ihminen elää! Ei voi suunitella elämäänsä, tulevaisuuttaan. Ei ni mitään!
Ettäs tulikin silloin aikoinansa ostettua tällainen omistusasunto!


   Pitimmä miun täsä suoria Maailmalle Avaralle ja mielellää silloin kauaksikin sitten, kuten muistan jo joulun aikanan "uhoneen" kun Töissä olin. Tyyliin ettäs kussa tästään vainen pääsen, kussa tää tästä loppuu - sitten olen kyl ansainnut hu´uahtaa hivenen.
Mitenkäs kävi, mihkä onkaan tultu?  "Sika syönyt on eväät" nää. Perin pohjin kaitenkin. Ei matkaa, ei reissua. Puhumatikaan ettäs johkin kauemmaksi, pidemmälle, ja pitemmäksikin aikaa kenties....?
    Siltikin löydän yhä itsein päivät pääskytysten ajattelemasta että tuonne, tuonne kauaksi halajan. Voinen ihan sieluin simmuin nähdä paikat nuo. Vasiten yhden paikan niistä.
Voi, kuin sitä ihmisen voikaan haluta äärelle aavan ja ulapan!
   Ihan "kauhulla" ajattelen keväämpää aikaa tulevaista jolloin se "veri" taasen "ajaa" mielen sinne - ja yleensäkin jonnekkin - "kauaksi poies".
Miksi sitä pitääkään ihmisen "pennun" näinkin iäkkäänä viel "vouhkasta" näin? Mikä se on, mikä laittaa haluamaan näin?
    Sitä jos olisi ja eläisi entistä aikaa ja vasiten jos olisi ollunna ne "killuttimet" silloin, siihen aikaan, tuolla välissä niin sitähän olisin varmaan "karannut merille" ja lähtenyt sen silijän tein seikkailuille noille mukaan.
Ja miksipäs ei tässäkin ajassa, ja näin yks´ lahkeisenakin? No, siksi kun en halaja merille. Halajan vaine jonnekkin rannalle. Ison selän äärelle.
Miuta ei kait olekkaan näin "maakravuksi" luotu, niinkö?