"Sitä kun on jo elänyt näinkin kauan aikaa... Sitä kun on elänyt jo näinkin pitkään niin välleen tulee ain menneitä muisteltua... Sitä kun on elänyt jo tähänkin ikään niin on tuota elettyä elämääkin jo..."
   Mietin täsä päivinä muutamina ihmisiä, kaks´ lahkeisia elämästäin.

   Muistan henkilö-Jokusen. En tiedä muistatteko TE enää häntä, muttas mie muistan. Miettinyt olen sitä tunnelmaa mitä silloin oli ja mitä sen jälkeen kun ero tuli.
Mielessä ovat kaikki ne eläimet mitä siellä oli; ikävä miulla niitä on! Voi kuin haluaisin käydä niiden tykönä. Tahi viel paree käydä ielleen niiden tykönä. Siis silleen et ain silloin tällöin pistäytyisin niiden tykönäsnä. Tykkäisin vaik´ ei tää klyyvarini siitä kyl tykkäisikään. Muttas siitä viis sillä täähän on vaine ajattelua tää tällainen pohdinta.
Muistan ne pimenevät ja pimiät ehtoot siellä josain tykönänsä. Sen tunnelman kun hämärä hiipi tienoille nuille korkeille. Aloitti sieltä alhaalta "maan rakosesta", kapusi yhä ylemmäksi ja sit yön tultua saavutti vihdoin ja viimein "laki korkeuden".
Muistan kuin eräs ehtoo asennettiin miulta, täältä Humisevaltaharjulta, siiretty pakastinkaappi sinne nurkkaansa. Sahattiin rakenteita niitä ynpäriltään, putisttiin paikkoja; tehtiin löytöjä niistä kaappien kätköistä, tulevista pakastimen taustoista. Se riemu ja ilo väen sen talon kun se kaappi sit siel paikallansa oli!
Se kun joskus aina taloon tuohon pimeällä saavuin. Taloon silloin tyhjään vielä. Mie yssin ja ns. takaovesta sisälle. Vuottamaan toista töistään tulevaksi. Pimeä talo tuo ja mie yssin. Se hiljaisuus tienoilla kaukaisilla noilla. Se "ykseys" siellä. Ja sitten kun toinen paikalle saapuvi; ihanuus.
Se kuinka se tuttavuus alkoi välillämme - pikku hiljaa. Puolisoin kuoleman jälkeen, puolisoin kuoleman johdosta muuten oikeestaan. Se kuinka siinäkin soudettin ja huovattiin... Ja sitten tulikin ero-ylläri, miulle.
Se tuska koskettava. Se kelpaamattomuuden tunne. Petetyksi tulemisen tunne. Se kun tajusi miten sinisilmäinen sitä olinkaan ollut. Olinkin ollut "vain ystävä", olin ollut vain "korvike", "hetken hupi", jos sitäkään...
Mutta niin sitä vain edelleenkin vastaan tullen sananen, muutamakin, vaihdetaan. Ihan vaine "muina miehinä". Niitä-näitä jutellen, mitä milloinkin sattuu. Muttas "ilmiantamati" kellekkään että me niin kuin joskus oltas ja silleensä...?!
    Se oli muuten puolisoinkin kera "soutaa ja huopaa". Tutustuttiin, erossa oltiin. Oltiin yksissä, erottii, jne.. Ja aina se oli se ero sitten "nyt lopullinen". Mutta ei kuitenkaan pystytty erossa olemaan. Kumpainenkaan.
Ja kävipäs sitten viimeisen eromme jälkeen niinkin ettäs kihloihin mentiin. Päätettiin että viellä tästä avioonkin joskus. Kirkkoja katseltiin ja kiereltiin "sillä silmällä" niitä katsomassa. Tutustuttiin juhlapaikkoihinkin, jne.. Ettäs vakavaksihan se sitten ns. veti jo siin vaiheessa 7-8vuotta yhdessä oltuamme. Hänellä kun oli rajapyykkinä että ennen eläkeikää ei avioidu hän, ei. Mutta heti sen jälkeen. Siitä jäin vajaata muutamia vuosia. "Kerkesi" jokin muu ensin...
Muistan miten eka kerran nähtiin "siinä mielessä" kasvotusten Kaijan kaljaman -päivänä; onniteli hän silloin mennehin Liisan liukkaiden johdosta. Sitä ennen kun oltiin oltu vain lastemme vanhempia, lasten jotka ystävyksiä keskenänsä olivat, ja mm. yökyläilivät toistensa tykönä, yms..
Muistan lapsiemme erinäiset juhlat ( riparit, valmistujaiset, synttärit, yms. ) ja sukujemme kemut ( kastajaiset, synttärit, valmistujaiset, hautajaiset, yms ). Muistan kyläilyt yhteiset, muistan mökkeilymme monet. Vasiten ne kevät-talviset kun saunaa lämmitettiin ja saunottiin sitten siellä...
Sitten muisten meidän reissuistamme monet paikat misä kahteen pekkaan käytiin. Muistan sää ja tiloja niitä.
Ja muistan sen kuinka monesti menin muoskain ( omien ja hänenkin muoskain ) ja/tahi muoskain mukeloin kera mökillemme ja sitten se TUNNE kun vuotti toista tulevaksi sinne jäljestämme. Se tunne kun sitten kuuli ja tunnisti aina siitä autonsa moottorin äänestä että nyt HÄN tulee! Ja se tunne kun toinen tuli ja oli sitten siellä paikalla kanssamme. Voi, kuin ikävä tulee häntä ja nuita hetkiä nyttenkin kun tätä tähän mustaa valkoisella laittelen.
Muistan sen SUUNATTOMAN surun, ja surun kivun mitä koin hänen kuoltuaan. Se, se heti sillä hetkellä ollut kipu ja kaipaus. Ja myöskin sitä seuranneet noin viiden seuraavan vuoden kuolin-vuosipäivien kiput! "Potku-huuto-itku"-kohtaukset kun itku tuli ja suru pusersi rintaa. Nyttemmin ne eivät onneksi enää niin voimalla tule. Muistan toki että kuoli, kaipuu on toista, ikävä toista, mutta ei sit "onneksi" enää sen kummempaa.
   Muistellut olen täsä elämäin varrella myöskin niitä kahta nuorempaa heppua jotka miun tänne Humisevalleharjulle muutettuain, avittivat tänne miuta asettumaan. Kumpainenkin omalla tavallaan.
Toinen het´ sillään, ja ihan päivittäin, oli täällä tykönäin avittamassa niin kauan kuin täällä samoilla sfääreillä asusteli. Avitti poraamalla, ruuvaamalla, neuvomalla asuinyhteisön tavoista, kertomalla kylästä tästä. Oli joka päiväinen apurini. Tavattiin myöhemminkin hänen pois muutettuaan mutta sitten maailman tuulet erottivat meidät lopullisesti.
Toinen sitten tuli noin vuoden kuluttua tänne muutostain mukaan elämääni. Ja avitti hän varmahan eniten henkisellä puolella. Tuli juteltua ummet ja lammet, puolin ja toisin. Kumpaisellakin kun tapahtui elämissämme juurikin silloin vaikka-sun-mitä.Kun ahisti toinen soitti - ja päin vastoin. Kun oli ilolle aihetta - lisättiin iloa jakamalla se toisemme kera.
Pitkään "yksiä" pidettiin, pitkään kuljettiin. Parisen vuotta sitten harveni yhteyden pito. Hävisi maailmalla hän. Kunne nytten - soiteltu taasen on. "Ilmineerattu" mitä kuuluu, kussa kuljetaan, jne.?

   Ne nästä "olleista ja menneistä". Muttas sit on nää "olevaiset". Nämä "pysyvät" ystäväiseni. Sillä näyttää, ja onkin ain ollunna, että miulla ystävät ovat miehiä, eivät naisia. Naisten kera kun on vaikia ystävystyä ja olla ystävinä - ainakin miusta. Ne ovat tosia harvassa jotka naisia ovat ystäväistäin. Yksi - kaksi vaine.
   Ystäväin "yksi ylitse muiden" eli oikeesti pitkä aikaisin -sellainen. Ystäväin joka elämässäin katsonut on tätä Telluksen pyörimistä jo ajasta ennen puolisoain tahi aikain menneiden aviopuolisoain. Elikkäs sanoisinko nytten jotta tunnettu on jo ainaskin 40 vuotta! Hui kauhia sentäs! Siin jo moni nykyaikainen avio- saati avoliittokin kalpeneisi ajallisesti!
Hänen kera onkin siksi "nähty" avioliittoni ja sen kariutuminen. Samoin kuin hänenkin avioliittonsa. Lapsemme, lapsiemme lapset. Ilot, surut, syntymät, kuolemat. Reissut erinäiset. Ystävät, tuttavat, puolisot, yms. sellaiset henkilöt rinnoillamme kulkeneet. Asuntokaupat, mökkielämät, yms..
Ihminen joka varmahan tietää kaiken mitä ns. voi tietää miusta, ja josta mie tiedän kans aikas paljon. Hartahana toiveenain miun on että tää on ja pysyy "kunne kuolema meidät erottaa" -asti. Elämäin paaluun asti.
   Ystäväin Rakkahain, Kultain miun. Herra George Clooney. Tärkein, "kallein", miulle. Ja ihminen johka huomaan olevain ihan niin kuin, noin vakavasti... sitten eka kerran puolisoin jälkehen. Elikkäs hänellä olisi "valtaa" satuttaa miuta siin mielessä jos vaine sen tajuaa ja haluaa!? Ja vaikkas tiedostamatikin. Kääk! Ihan karsia tilanne siis. Ei hyvä, ei.
Monet mutkat on jo "matkustettu", monet koettelemukset koettu. Monta on ollut "koitinkiveä" taipaleellamme, monta on ollut riemua.
Hänen kera niin muoskat kuin muoskain mukelot koettu. Kastajaiset, riparit, valmistujaiset, perheiden perustamiset, muutot, asunnot, kodit, harrastukset, yms.. Kaikki mitä elämässä noin yleensäkin on olemasa.
Sekä näin vanhemmiten sit sairaudet, kivut, säryt, kolotukset. Leikkaukset, sairaslomat, kuntoutukset, jne..
Ja kaikista näistä johtuen monet, monet, sellaiset "kotinkivet" että olisi jonpi kunpi voinut "puhaltaa pelit poikki" ja laitella "pillit pussiin" jos näin vaine olisi halunut ja katsonut tarpeelliseksi. Mutta onneksein olemme kuitenkin näköjään aina "ylös" nousseet, iellehen jatkaneet, ja etiä päin katsoneet yksissä-kin tuumin.

    Monen, monta muutahin ystäväistä elämääni on mahtunut. Monen monta sellaistakin jotka ovat olleet enempikin kuin ystäviä. Seurustelukumppaneita, satunnaisia, lyhytaikaisia "kokeiluja" et tuleeko tästä-kään mitään? Ja joskus aikanaan oli aviopuolisoki olemasa jonkusen aikaa...
   Elikkäs elämää tää on "vaine". Elettyä elämää. Elämää jota olen elänyt. Enempi tahi vähempi yssin tahi yhdessä. Mutta elänyt ainaskin. Ihanaa!