sunnuntai, 13. elokuu 2017

Tunnen, siis - olen olemassa?

   Ei se tämä ihmiselo ole ihanaa. Ei todellakaan.
   Vaikkas täsä taanoin tyttäreni miun, se Reissaaja-tyttäreni, miuta opasti että äiti, ei ihmisen tarvitse aina puhua vaikeista asioista - voisi jutella iloisia juttuja. Tahi sitten onhan se sanontakin että negatiiviset ihmiset vetävät negatiivisiä ihmisiä tykösä ja taasen päin vastoin: positiiviset ja positiivisesti asioihin suhtautuvat ( saati sitten positiiviset olemukseltaankin! ) ihmiset vätävät positiivisiä tykönsä. Niin kaikista näistä huolimati johkinhan se kaik huonokin pitää purkaa - eiks vaine?
   Sisälläni kiehuu ja kuohuu mutta kun ei soine päästä ulos kun ei ole kanavaa mihkä purkaa. Sisuksissani kytee tuli joka ilmoille halajaa muttas kun ei ole mitä sytyttää. Syvämessäin on ISO, sysi-musta, möykky joka haluais valkiaksi muuttua mutta kun ei ole ketään joka tulisi sen jollakin "Vanishilla" puhtahaksi hankaamaan. Ei, ei ole.
Näinpä sitten kaikki se jota mukanani kannan, kiehahtelee, kuohahtelee, sisälläni ja kait aika ajoin sieltä pintahan pulpahtelee erinäisin muodoin. Toivon itse että se mitenkä se sieltä ilmoille tulee, että se olisi vain positiivista kamaa mutta pelkään samalla että se voi olla toisenkin laatuista. Että ajan itteni kuitiksi - jos näin sanoisin. En oikein osaa muutoin ilmaista sitä. Ajattelen vaine...
    Ei, ei miulla hätää ole jos sitä Lukijani Armas tuumailet muttas onhan meitillä kaikilla ne ns. pahat päivät ja tämä taitaa yksi niistä miulla olla. Kaikki on hyvin mutta sisuskalut, tai no - ajatukset ovat sekaisin kun nuo tuntehin pahulaiset hämmentävät niitä tahtonsa mukaan.
Piru-lauta, jos ei olisikaan tunteita olemassa niin meikä likkahan porskuttas läpi harmahin kivien niin että viuh vaine mutta kun niitä vaine on, halusinpa mie tahi en. Ja sitten kun on siunattu tällaiseksi immeiseksi joka elää vain ja ainuustaan tunteilla niin onhan se tämä elä-mätä tätä! Hallitseppas sit ittes ja ne tunteesi niin kuin aika immeinen ainai - hei haloo!
Helpompihan se olisi olla vain päätänsä seinään puskeva jääräpää ja kaikkeen kylmän viileesti ja asiallisesti suhtautuva ihminen. Ottaa vain faktat faktoina ja that it. Piste.
    Kuten mie yleensä olen. "Kylmä", kova, ja vain faktoihin pohjaava hemmo.
Seköhän se sit täsä nyt korventaa että olenkin menettänyt/menettämässä itsensä täysinäisen hallinnan ja kontrollin kun tunteet mainaavat ottaa/ovat ottaneet hallinnan? En olekkaan enää oma itteni vaan nyt miuta ohjaakin jokin muu, ruorissa onkin joku muu kuin mie ja realiteettiset ajatukseni miun? Oih ja voih!

   PS. Ikävä!

torstai, 10. elokuu 2017

Sinikassa.

   Juurikin äsken mustikasta tulleena totean ettäs miksi ihmiset riipovat marjoja sillä keräjällä, sillä rohmulla? Miksi eivät poimi käsin? Sillä rohmulla kun maasto on kuin olisi raiskattu tienoot. Ei sieltä sen jälkeen paljoa kannata enää muiden perästänsä mennä poimimaan. Eikä siks toisekseen viitikkään kun on niin karsean näköistä tienoot ne jois sillä on riivitty.
Poimisivat mieluummin käsin, siististi, nätisti.
Ensinnäkin se maasto jäisi kauniimmaksi ( kuin nyt joku muukin kuin vain mie siitä välittäisi että miltä marjamaat näyttävät? ), ja myöskin sieltä olisi perästänsä tulevilla kivempi poimia jäljelleen jättämiään marjoja - kun empää usko että kukaan käsin ns. hehtaari tolkulla keräisi puti-puhtahaksi koko tienoota vaan kaik taitaa ennemminkin näykkiä sieltä ja täältä ne ns. parhaimmat kohdat jättäin näin sitten myös tällaisille tarkkojille kuin miekin marjasia jälkeensä poimia.
Ja mikä parasta miusta niin saisi valmihiksi puhtahat marjaset keräysastiaansa. Ei tule kannettua turhia lehtiä, oksain tahi varvukon pätkäsiä kotia marjoin ohella. Ei kanna turhaa painoa mukanansa - vain ne puhtahat marjaset. Eikää tarvihhe tehdä "samaa työtä kahdesti" perätysten: ensin keräillä ne marjaset kera roskain sankkoon ja sit kohta kotonaan siivoilla ne roskat poies elikkä "kopeloida" samaiset marjaset taasen uudemman kerran. Kun kerää valmiiksi puhtahana niin välttyy tältä tupla-työltä. Olkoonkin ettäs puhtahana poimiessa saattaa mennä hivenen pitempi aika kuin roskain kera rohmutessa rohmulla tahi käsin... Mutta silti... Opetelkoon vaik poimimaan kaksin käsin kuin mie poimin. Ja ain puhtahana. Suoraan pakkaseen.
   Kerkesin hivenen näin aamu tuimaan käydä poimimassa sinikoita ( yhtään musta-mustaa mustikkaa kun ei eteeni osunut vaan oli ainuustaan sinisiä sinikoita poimittavana ) ennen Töillein menoa. Löysimpäs sieltä myös hivenen vattuloitakin. Jam. Poimin nekin sinne sinikoiden joukkoon. Ompaan sitten talven suurilla pakkasilla ylläreitä mukana kun pakkassestain sinikoita syyvvä ottelen.

20689489_1642134469153286_84267389012831

Se vaine jotta saje ajoi tällaisen ei-niin-innokkaan-poimijan kotia kohden jo muutaman tunteroisen jälkeen sillä se mikä aamulla ani varhain valkeni Aurinko Armahan loistehella niin onkin nytten jo "Esterin perseestä" tulevana vesiryöppynä romisevaa sajetta tällä hetkellä. Ei sinne enää kehtanut jäädä itteesä ja marjojaan kastelemaan - tahi sitten poimimaan niitä jo valmiiksi märkiä marjasia. Muttas onneksi kuitenkin ehdin edes hivenen saada kasaan.
   Tosin tässä päivää muutamaa sitten tyttärein miun kysäisi miulta ettäs ostaako mummo mustikoita; muoskain mukelot keräävät ( sen minkä keräävät ) ja sitten taskurahaa vastaan niitä antelevat. No, mitäs mummo siinä vaiheessa muuta voikaa ( ja haluaakaan ) sanoa kuin että totta kait ostan. Hyvänen aika - jos pienet piipertäjät edhoin tahdoin haluavat poimia ja viel niin että haluavat sillä itselleen taskurahnaa ansaita niin tottakait sitä pitää kannustaa ostamalla niitä. Lupasinkin että ostan kyl kaiken mitä kasaan saavat. Ns. maksoi mitä maksoi. Tosin äitinsä tuumasi että jos nuin "into-pinkeenä" oimivat niin ehken noin puolisen sankkoa voisi olla tuloillaan...
  Näin kun miekin nytten kävin sieltä sinikoita poimimassa kuten nyttemmin jo muutamia viikkloja ovat monet muutkin tehneet niin voinen kuitenkin sanoa ettäs turhan aikaseen miekin siel "rohmusin" niitä itellein kun miusta ainakin ne viel raa´an puoleisia ovat. Ainakin tuolla mistä mie niitä poimin itellein.
Mietinkin ettäs miksi ihmiset ( aina ) poimivat marjoa ( vasiten sinikat, lakat ja puolukat ) niin paljon raakana tahi puoliraakana? Miksei niihen annata kypsyä ihan rauhassa metsissä ja sitten kunne ne ovat täysin kypsiä nin sitten poimita ne? Ymmärrän kyllä että itsekukin pelkää että kun ne toiset muutoin poimivat ne kaikki marjat poies eikä jää itselle mitään. Ymmärrän  hyvinkin. Mutta kun hyvänen aika - onhan siellä metsissä marjaa poimia itse kullekkin! Tuskimpa vaine ne sieltä kesken loppuvat. Ainakin jos on mitään uskomista siihen mitä ain toitottavat ettäs kun niin ja niin paljon jää marjaa vuosittain metsiin poimimati. Miksi siis pitää mennä ja kiiruhtaa niin aikseen poimimaan? Nyttenkin totesin tosiaan että ovat viel hivenen raakoja kaik sinikat.
Paree on palata "astialle" vasta parin-kolmen viikon päästä. Silloin ne voisivatkin jo olla lähes kypsiä. Joten ei tässä miullakaan viel mitään hätää ole sinikoideni perään. Kerkiin ihan hyvin paneutua niiden pariin vaikkas sitten kunne Työni loppu; kun täsä sain tietooni ettäs se loppuukin nytten jo kolmisen viikkoa ensitietoani aikaisemmin tänä syssynä.
   Olipas se vaine ihanata olla siel luonnon helmassa. Ihan ypö-yssin. Ei ristin sielua misään päin. Ei ketään, ei mitään - missään. Autuaallinen hiljaisuus. Vaine pikkulintuin liverrystä, tikan ääntelyä ja tuulen huminaa honkain oksistossa. Ei itikoita, ei hirvikääpäjäisiä, ei huolta mistään höppijäisistä. Aurinko Armas helotti, oli kuivaa maastossa kuin ilmatilassakin - kunne sitten alkoi satamaan... Vain mie yssin ajatuksieni kera...
...sekä läheisen, suuren mäen takaisen 5-tien ainainen hurina, läheisen kyläntien autojen surina ja sit viel sen takusen rautatien kiskoin kolke!

perjantai, 4. elokuu 2017

Se tuo...

   ...naamakirja kysäsee jokahinen kerta kun sinne "eksyy" että mitä mietit ( vahi oliko se että mitä ajattelet? ) ? Oliskin toisaaltaan ihan jännä jos tämäkin, tämä bloginikin, kysäseis samoin jokahinen kerta kun kirjaudun tänne nakuttelemaan; mitä mietit? Sitten mie ottasin ain ja tuumaisin että... 
En mitään. Ja kaikkea samoin tein. Sillä taitavat olla aika harvassa ne hetket kun aivoni tyhjää käyvät. Tuntuu pikemminkin että siellä käy alvariinsa kuhina kuin Herhiläispesässä - sen verta täynänsä ajatusten poikasia siellä surraa suuntaan jos toiseenkin. Kun vaine saisin ne johkin järjestykseen aina. Eivät olisi hajallaan ku "Estesin eväät".
  
   Tässä käydään jo elokuuta kuluvaa vuotta. Siis ELOkuuta, uskokaatte tahi älkäätte! Tämä tarkoittaneen että se juuri alkanut kesä on sitten aikalailla jo taputeltu kun eikös tää elokuu lueta aikalailla loppukesäksi tahi jopa ensimmäiseksi syssyyn kuuluvaksi kuukaudeksi? Eli olemmo syssyssä jo - ja tuskin viel kerettiin kesää aloittaa tahi elää! Oi, voi! Niin se tämä elämä vaine sukkelaan kulkee. Vasiten näin jo iäkkäämpänä. Ei sitä kerkiä ku "aivastaa" kun jo huomaa että se mitä juuri äsken vuotit ( kevät/kesä ) niin se onkin jo sitten nytten taakse jäänyttä elämää ( kesä )! Oi, voi!
   Mitenkä se tuo vuosi tuntui silloin pikku likkana PALJO, PALJON, pidemmältä ajalta. Sitä vuottamalla sai vuottaa että tulisipa jo vaikkas se kesä. Ja sitten siitä siirtyi vuottain joulukuuta ja joulua. Tuntui vaine että kaikesta oli silloin
TOOOO-SI pitkä aika kaikkeen. Aika oikein mateli eikäs milläskään siirtynyt etiäpäin.
Nyten taasen sitten on kaik päin vastoin: ei kerkiä milläskään elää sitä sen hetkistä elämää ja vuoden aikaa kun jo huomaa että täh, se oli ja meni-kö jo?
   Onkoo se niin että tämä Ikä-Pahulainen tekee tepposiaan tässä jutussa? Sitä on paljon enempi tietoinen ajan kulusta kuin penskana? Sitä tietää mitä on vuosi, kuukausi, viikko ja vasiten päivät ( joissa tuntuu aina näin vanhemmiten olevan niitä tunteroisia tuskallisen vähän kun ei kerkiä KOSKAAN tehdä mitään vaik alvariinsa onkin liikenteessä ja touhuaa kaikkea - mut mitään et tunnu sitlti saavan aikseksi! ) ihan eri tavalla kuin solloin? Silloin oli se-ja-sama oliko viikon päivä mikä - kuhan esim. kesäisin oli Aurinko Armahan valaisemia päiviä tarpeeksi paljon tahi sitten talven tuiskuilla tarpeeksi lunta jotta pääsi mäenlaskuihin sujuvan sukkelaan ( vaikkas töissähän sitä näin pien-ilmeilijän penskana "alvariinsa" oltiinkin ) eikäs sitä murehtinut sellaisia juttuja kuin ajankulu. Ei todellakaan. Toisin sanoin se että ihminen on kasvanut, vanhentunut ja tullut tietoisemmaksi tuosta Aikaraudasta ja sen nakutuksista luo sen "tietoisuuden" ettäs aika kuluu paljon, paljon, sukkelammin - turhankin sukkelaan. Ja näin sitä sitten hyörii, pyörii, alvariinsa olevinaan tehden jotahii ( samati kuitenkaan mitään aikasiksi? ) ja osallistuu tähän aika-immeisten maailman "oravanpyörään" voivotellen, ja toitotellen kuin sitä on aina kiirus johkin!

   Aivan kuin epäilen ettäs kohta tulee miulle kiirus ( Töihin kun näin aloin aamutuimaan tät nakuttelemaan ja Aikarauta tikuttaa armottomasti aikaansa kohti Työni alkua.... ) kunne viel syssymmäksi joudutaan sillä miulla on tarkoitus aloittaa isompikin rojekti tuolla takatontillani. Tahi ei ole tarkoitus vaan se on PAKKO aloittaa kun siellä on tapahtunut Alla Omppu-Pomppu-puun sellainen "rykäys" jota sen osanut odottaa olleskana.
   Kun perin kohta jo noin kolme vuotta sitten kukkapenkkini edellisiltä asukkailta niin välittömästi sen jälkeen aloitin sen raakkaamisen uusiksi; poistin sieltä mm. monivuotisia rusupuskia ja muutamia muita kukkasia sekä kannoin tilallensa mieleisiäni perennoja. Multaa tahi lannotetta en sinne edes kuiskinut saati että olisin näyttänyt sille sellaisia...
Kunne nyt mennä keväänä katsoin että kohta kukka-parkani nääntyvät jos en tee jo jotahin ja kannoin heille runsaasti multaa. Jo viime syssynä ravautin kanankakkaa niskoihinsa ja nytten kesän korvalla sitten viellä jotahin typpeä tahi sellaista jonka pitis kuuleman avittaa Korten poissa pitoon ( muttei ole ainakaan viel mihkään suuntaan vaikuttanut.... ).
No, täsätköön, tahi siis näistäköön, sitten kaik kukkain miun ovat ottaneet aimo harppauksen etiäpäin kasvain niin että silmissä vilisee ja korvissa surisee! Karsee on ollunna heillä nyt kesän aikana kasvuvauhtinsa.
JOTEN - nytten sitten kun siitä kukkamaasta pitää alkaa jakaa rönttyä jos toistakin kahtia ja antelemaan muille halukkaille niitä jakopalasia niin se penkkinen on joka tapauksessa taasen koluttava läpikotaisin ja "käännettävä" ylösalaisin, ja sehän tarkoittavi sitten sitä että samahan se on samoin tein sitten rykäistä sitä muutenkin:
mie otamma ja nostelen todennäköisesti siitä kivisestä takapatiostani muutaman rivin laattakiviään poies, kannan alushiekkansa poies jonnekkin "Huitsin Nevadaan" sekä sitten etin jostahin tilallensa multaa, mukulakiviä sekä KIVIKKOKASVEJA. Eli lyhykäisesti sanoin kasvatan lisää Alla Omppu-Pomppu-puuni olevan kukkapenkkini pinta-alaa. Jotain noin 16m2 tilasta noin 20m2:ksi.
Tai ainakin tällainen olisi tarkoitukseni miun.... siin siis saisi todellakin hihojansa heilutella ihan urakalla ja hivenen kiiruulla siin vaiheessa kun Työni loppuuvat ja syssy sekä talvi alkaa sit jo painamaan päälle. Saas nähdä kuin Mummeron käy; onnako vahi ei, kerkiinkö vahi en?

   Kävin täsä "rimpsalla", hoitamassa "Lavantautia", tanssahtelemassa alku-syssyn lavalla.
   Oli akkaintanssit joten ihan hyvin pääsin tanssahtelemaan kun itse sain hakia. Mietin siellä pyörteissä mennessäin että mikä siinä on että kun näin itse hakee niin pääsen tanssimaan mutta annahan olla kunne on haku toisin päin niin saapi sanoa ettei kukaan hae? Olenko niin karsean näköinen ettei kukaan halua hakia? Vahi enkö osaa tanssia? ( Olen "ukkoluvan" saanistani lähtien tanssinut enempi tahi vähempi koko ikäni enkää ole vielä saanut tietooni ettenkö osaisi tanssia; menee hitaista valsseista lähtien, humpat, tangot, jivet, polkat, masurkat, yms.. ) Vai olenko niin huonoa tanssiseuraa ( enkö ole tarpeeksi suulas tahi olenko liian hiljanen juttelukumppani siin tanssien pyörteissä? ) ettei vaine kukaan halua hakia? Mikä siin on että toiset pääsevät alvariinsa lattiata kuluttamaan mutta toiset joutuvat "seinäruusuiksi" tahtomataan? Pitiskö sinne lavalle lähteissään laittaa jokin lakaatti rinnuksiin että OSAAN tanssia! Tahi sitten pukeutua jotankin toisin? Silleen enempi "seksististi"?
   Sitäkin mietin kun olen joskus aikoinani kuullut että se kenen kera tanssi sujuu kuin vettä vaine ( niitäkin miehenpuolikkaita tulee aina silloin tällöin vastaan - kuten eilenkin etenkin yksi tanssittaja... ) niin hänen kera sitten olisi sänkyhommatkin "kuin vettä vain". Suoraan sanottuna tekisipäs mieleni miun kopasta joskus - tahi siis tekisi mieleni miun päästä joskus kokemaan ettäs kuinka se on totta? Onkoo se tosiaankin näin? Sillä esim. se eilinen tanssittajani niin oih, ja voih, kun oli ihanaa tanssia! Askelet käyvät yksiin, vartalon liikkeet soljuvat yksiin, tahdit sykähdyttävät samalla lailla kumpaisenkin kehoa... Voikoo sitä enempää toivoa? Voisiko se onnata? Olisiko se mahdollista?

   Kaikille se ei käy yksiin tuon yhteen-kahteen osuminen.
   Miulla on ystävänäni sellainen nuorehko kaveri. Hän on nyt soutanut ja huovannut kaksi-kolme vuotta ees-taas parisuhteessaan. Hänen rinnallaan näissä asioissa kulkiessa tulee mieleeni ain omat kipuiluni silloin aikoinaan kun eroa ounailin ja sitä läpi kävin. Siin ei meitillä "askelet yksiin käyneet" vaikkas ne nyt sitä ennen olivatkin käyneet sen likimmä kymmenisen vuotta.
Nytten sitten käyn sitä aikaistani eroani lävitse mielessäin kun tätä kaveriani, ystävääni, kuuntelen ja hänen tukenaan yritän olla. Voi, miten kaikki tulevat mieleeni... miten tuntuu pahalta seurata sivusta toisen vastaavaa kipuilua ja toivoa samalla parasta heille. Toivoa että he onnaisivat - suhteensa kantaisi hamaan tulevaisuuteen. Ja samalla kuitenkin kun olen sitä seuraillut jo nuinkin kauan, nähdä että eihän se kipinä siinä pesässä enää tuleen roihahda mitenkään. Että se on kyllä tuhoon tuomittu suhde alusta loppuun. Ei se tule onnaamaan mitenkään vaik kuin he sitä yrittäisivät sytytellä. Sori vaine mutta sen vain näkee jo tällä vuosikymmenellä eläessään, näinkin kauan tätä Tellusta tallanneena. Ja tällä elämän kokemuksella.

   Elämän kokemusta on miulla itselläni sen puolisen vuosisataa josta ihan kyllä ylpiä jo olen vaikkas en kyl välleen pistäisi pahakseni jos sitä ei olisikaan viel niin kauan. Olisikin vaine jotahin parikymmentä? Olisin viel nuori mutta sitlti näillä tiedoilla ja taidoilla varustettuna! Vau, olisipas se mukavaa!
   Mietiskelen että mitä se on tunnetila muutamilla tuntemillani itseäni iäkkäämillä henkilöillä? Mitä tuumaa ja tuntee esim. äitini miun? Mitä hänellä onkaan kokemuksia takanaan aina evakkotieltä lähtien, läpi tänne Savon syvämeen tuloineen ja sittemmin perheen perustamisineen, peltoin raivaamisineen? Avioliittonsa aikaiset kokemuksensa, isoäitiys, leskeys ja sittemmin sitten viellä uusi suhde? Tai mitä ne ovatkaan sitten ystävälläni miun josta on hyvinkin läheinen miulle tullut tässä lähes huomaamati? Mitä ovat hänen elämänsä mukanan tuomat kokemuksensa, tapahtumansa, tuntemuksensa - kaikki nämä ja varmaan viel moni muukin juttu näihin lisäksi? Häntä kun en tunne niin hyvin vielä, enkää tiedä mitä kaikkea hänen elämäänsä onkaan kuulunut ennen kuin parisen vuotta sitten hänet sain elämääni mukaan.
   Siis mikä ISO elämän kokemus, tuntemus, taidot, tiedot, yms. ovatkaan kaikilla meitä itseämme iäkkäämillä ihmisillä mukanaan? Mitä kaikkea he voisivatkaan meille nuoremmille kertoa, opastaa, ohjata, jos vaine joskus tulisi juttua moisista asioista? Ja ennen kaikkea jos me nuoremmat vaine haluaisimme ottaa kaiken heidän antamansa tietonsa vastaan emmekä aina toppaisi tarjottavia tyyliin "ei kiinnosta". "Ei se mene niin - näin tehdään nykyään." "Te fossiilit - nyt eletään tätä päivää ja asiat tehdään näin."
Mitä "elämän" tuhlausta! Mitä "aivotiedon" tuhlaista ja toistemme aliarvioimista! Toistemme "nollaamista"! Eihän se saisi näin mennä! Eiköö ihmiskunta ole oppinut kautta aikoin että Vanhakansa on viisaampi kuin nuorempi? Eiköön elämän kokemuksia, vanhaa viisautta yms. arvosteta rikkautena kuten pitäisi? ( Mie mukaan lukien "syyllisenä". )
 

tiistai, 1. elokuu 2017

Reissaaja-Lissi "Hailuodossa".

   Vaikkas mie olen täsä viimetteeks hehkuttanut kuin mie olen opetellut laittaa väriä ja lyhyyttä ylleni niin silti...

002.jpg

...tänä aamuna kun puin kostyymit ylleni ja kohta suorin Töilleni niin täytyy sanoa että olipas kiva, olipas mukava, laitella vanhaan malliin "ryijyä" ylleni. Vasiten kun juuri eilennä ehtoolla sain tämän puseroni täsä kuvassani valmihiksi lyhentäin sen hihoja ainakin sen kymmenen senttiä ( ei muuten arvaisi - vaik näin itse sanonkin - että moinen jutska näille tehty olisi, sen verta taidokkaasti sen taasen tein )... kun olen hivenen lyhyempi raajaista kokoonpanoa kuin keskiverto-nais´immeiset; saan lyhentää ain jokahisen paidan hihaset tahi housuin lahkehet jotta ne miulle mukisemati yllein passaisivat.
On se vaine niin kotoisa olo kun saa pitkää ja tummaa alle sekä jotahii muuta ylle. On kuin kotia olis tullunna. Ei vaine mahda mitään...
   Samaten kuin ei mahda mitään sille että miul oli tarkoitus täsä mennä lauantaina ottaa ja lähtiä Hailuotoon sekä skriivata siitä sitten tänne tarinaa moiselta pika-lomaltani, muttas kuis kävikään: matkani taittui Töiden jälkeisen ehtoon elppauksen jälkeisenä aamuna kohti sukumme mökki-pahasta kera tyttärein miun ja hänen mukeloihinsa. Siellä sitä sitten "Hailuotoiltiin" kokonainen päivä-syvän kuka meistä mitenkin. Tyttärein miun käyden lastentamineita läpi lajitellen niitä omiin laatikoihin ja pussukoihin kokojensa mukaan sekä ottain sitten sopivimpia vaatteita niistä mukaansa tyttärilleen pitää. Siksoin miun ( joka myöskin tyttärineen paikalle saapuvi ) samaten samoilla "hengillä" touhuten. Mukelot nuo "yhteiset" siellä välissä vouhkaten milloin misäkin suunnassa ja mitäkin tehden: tramppista, lukemista, kiikkumista, pyöräilyä, olemista ja sitten kuuman, helteisen, päivän "ratoksi" viel painepesurin vesisuihkussa vilvoitellen sekä keskenänsä vesiastioilla ja -pulloilla vesisotasta ollen ihan entiseen meidän sisarusten lapsuutemme mallin mukaan. Ja mie... mie sitten katsellen, kuunellen, kaikkea tätä sekä eläin siellä sivussa henkkessä mukana viritellen makkaranotskiin tulta ja paistellen sitten kaikille masun täytettä siin. Keitellen kaffeeta tarvitseville, käyden käppäilemässä osan muoskien kera, "metästäin" kampsikoita maittavia kera muoskien, ja ollen vaine. Ollen ja nautiskellen kaikesta tästä sekä Aurinko Armahan kauniin lämpimästä loistehesta. Ah, ihanuutta. Voiko elämä sen parempaa ollakkaan?
   No, voi toisaaltaan. Voihan toki. Sillä tuli sitten päivä toinen johonka olimma sopineet kera ystäväiseni tärskyjä jotta jotahin tehtäisiin näin vapaapäiväni "kunniaksi".
Ystäväiseni ei kuitenkaan joutunutkaan tyköni niin aikaiseen kuin ensi alkuun suunnitteli jotenka miehän kerkesin siin häntä vuottaissa tehdä vähän kaikenlaista...
Tuli Siemennäkkärit muutamiksi tuleviksi päiviksi valmiiksi, eräs Överi Browniekin tehtyä ja näin testattua että voisiko sitä Töissä tehdä asiakkaille tarjota; voi hyvinkin. Alla Omppu-Pomppu-puun olevan kukkapenkin sekä sisäkukkieni ( joita lie jo jotahin sata ja rapiat olemassa on... ) hoitoa. Sekä kaikkea muta pientä tehden; mm. käsitöitä. Olipas kiva saada edes jotahin "aikaseksi" siin "joutoajalla".
Ystäväiseni tultua lähdimme "cillailemaan" maailmalle käyden syömässä ja rannalla istuin kera kaffeen sekä näksin. Mikäs siel oli ollessa kun oli eilennäkin niin leppoinen ja lutunen ilmatila. Ukko-Ylimmäinen anteli parastaan - jota se ei kyllä mennä yönnä tehnä kun antoi "kystä kyllä" "yli olkain" aina maahan asti paukutellen Pajavasaroitaan sen minkä kerkesi. Piti oikein nousta vällyin välistä repimään kaikkien masinoiden töpselit seinistä irti kun niin räväytteli.
No, tämän ystäväiseni kera sitten lämmähytettiin saunain ihanainen, olla öllöteltiin leveillä lautehilla ja nautiskeltiin niin niistä lämpöisistä löylyistä kuin myöskin toistemme kera seurustelusta ja rupattelusta. Siel vierähtikin varmaan miun normaalin puolitunteroisen sijalta oikein kokonainen yksi tunteroinen. Oli se vaine kiva vaihdella ajatuksia ja pohdiskella toisemme "kaikupohjalla" erinäisiä asioita ja niihin asioihin "laidoista". Voi, voi siis parempaakin olla omalla tavallaan.
  Näin kului aikani tämä - Hailuodossa. 
Ei tullut matkaväsyä, ei tullut sitä suuren suurta väsyä mitä sitten olisi ollunna jos ihan oikiasti olisin matkannut ihan oikiaan Hailuotoon. Tietty nyt olen kaikkien niiden matkan varren ja perillä olevien nähtävyyksien, eri paikkojen, ja muistojen, verran "köyhempi" reppuni kantamuksissa mutta täytyy sanoa ihan totuutta puhuissa että kyllä tämä varmasti oli kaiken sen "vaivan" arvoista kun näin kotikulmilleni jäin ja sain kokia näin valtavia, ihania, asioita. Sain olla tuttujeni, rakkaitteni, seurassa ja luoda heidän kera näitä ihanaisia muistoja jotka varmaan "painavat" elämäni repussa paljon enemmän kuin mitkään matkustamalla saadut matkamuistot ja -kokemukset olisivat antaneet.
   Olen onnellinen - ja levännyt.
 

maanantai, 31. heinäkuu 2017

Överi Brownie.

002.jpg

Gluteeniton, maidoton, "sokeriton".

180g kasvisrasvaa
200g maidotonta, Stevialla maustettua suklaata
n.3dl Erytritoli-sokrua
n.1dl Jytten vaaleaa jauhoa
vajaa 1dl kaakaojauhetta
2kpl kananmunia
ripaus suolaa

- Sulata rasva.
- Paloittele suklaa ja laita palaset sulamaan rasvan sekaan.
- Lisää kuivat ainekset sekoittaen rasvan ja suklaan sekaan.
- Sotke kananmunat taikinan sekaan.
- Laita kokonaisia suklaan paloja ( tuon 200g lisäksi ) taikinan sekaan ennen sen kumoamista laakeaan matalareunaiseen paistovuokaan. Ja myös taikinan päälle "koristeeksi".
- Paista +180´C noin 25min tai kunne massa on hivenen kiinteytynyt.
Kakun massa saa olla keskeltä hivenen löysähkö, kostea, sula, kun se on passeli paketti.
- Nauti jonkin "maitotuottteen" kera - nam!