Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


torstai, 24. syyskuu 2020

Kaksi elämää.

   Me täällä, Telluksen päällä, stallaavat ihmiset koemme erilaisia kohtaloita. Meitin elämämme kulkevat omia uomiaan muttas joskus ne näyttävät kohtaavan mitä jänskimmillä tavalla.
Täsä yssi tällaisista tarinoista, ja jo eletyistä elämistäkin voinen sanoa, sillä tämä on osanen mummoni tarinaa ja hän on ollut Tuonilmaisissa jo tovin. Tosin onhan tämä osaltansa äitinikin tarinaa; häneltä luvan olen saanut tämän tarinan kerrontaan, ja valokuvansa nämä mummoltain perimänsä, saanut luvan kera julkaista näin.


   Perjantaina 17.4. kuluvaa Armon Herran vuotta 2020 oli maakuntamme päälehdessä artikkeli kuulusta ihmisestä elikkäs Kirsti Paakkasesta. ( Artikkelin kirjoittaja; Sari Toivakka. Artikkeli kertoo Ulla-Maija Paavilaisen Kirsti Paakkasesta tekemästä kirjasta. )
   Itse kiinitin tämän artikkelin lukiessain ja nähdessäin, heti huomioin tuohon ihan ensimmäiseen valokuvaan joka siinä mukana oli. Kuten äitinikin, kuten kotvasen kuluttua puhelimen välityksellä sainen häneltä kuulla. 
   Muistan nääs aikas hyvin ulkoa ( näkömuisti! )  kaikki ne valokuvat jotka oli mummoin elämänsä aikana tallentanut valokuva-albumiinsa. 
Ihan pikku-likasta lähtien, mummomme tykönä kyläilessä ja yökyläilessäin, oli sellainen sen ainainen "traditio" katsella näitä valokuviaan ja kuunella kun hän niistä kertoili. Sen minkä kertoili sillä mummoin tämä oli sitä sorttia ihmistä ettäs menneistä jutteli hyvinkin vähäisen. Evakkuus oli hänelle häpiä, ei ilon aihe. Varsinkin kun ajattelee ja kuuli, mitä oli saanut osakseen kohtelua tältä mantereen valtaväestöltä, kuinka hänet ja hänen lapsensa oli otettu täällä erinäisissä paikoissa vastahan.
Niin, siis, aikain kuluksi näitä aina katselin, kun eihän siihen aikaan nuoruudessain, lapsuudessain, ollunna näitä nykyäikaisia tietsikoita, yms. härpäkkeitä lasten ja nuorten viihdykkeinä. Se oli silloin nuoruudessain juurikin tätä tällaista. Katseltiin valokuvia, juteltiin niistä. Piireltiin, luettiin, leikittiin, pelattiin kenties jotahin ns. pöytäpeliä keskenämme.... tosin mummollamme ei ollut mitään pelejä lasten lapsillensa ojentaa kun ei hän niitä omanut.
   Joo, SIIS jällevän... katseltihin tahoillamme tätä valokuvasta täsä artikkelissa ja mietittiin ettäs mitenkä kummassa on voinut samainen valokuva "eksyä" toiselle ihmiselle?

120090386_1185251961856988_6202685267837


120149087_1303025693373253_7255277837239

   Tässä kun on, täsä valokuvassa, aivan taatusti samaiset henkilöt, samaisella paikalla ja niin edelleen.
Kuinka, mitenkä, miksi?
Tästä aloin ottaa selvää äitini pyynöstä kun hän niin halusi tätä ( mm. tätä asiaa ) selvitettävän.

120084504_692748661591798_64624900683714

   Kirsti Paakkala kertoo tässä artikkelissaan että täsä valokuvassaan ovat hän vauvan siskonsa sylissä sekä toinen sisko veneen tämän perässä että kasvattiveli sitten keulassa.
Mutta mie tiedän näiden lisäksi perimätietonain ettäs itse tämän valokuvan on ottanut ukkini MIUN. Ja vuonna 1940.


   Talvisota on alkanut 30.11.1939. ja päättynyt 13.3.1940.

   Ukkini on tullut tuolta sodasta ns. haavoittuneena toipumaan tänne valokuvan lähistölle Äänekosken sairaalaan. Jonka virkaa on toimittanut Äänekosken kansakoulu:
  
120164861_1484432168424531_3014808081530

   Ukkin oli paleluttanut jalkansa tuon sodan aikana ja hän oli sen takia ollut täällä sairaalassa hoidossa.
Mummoni on kertonut äidillein, ja äitini miulle, että ukkini jalat ovat olleet paleltumisesta tunnottomat ja siksipä sitten hän on mm. veistellyt teräesineellä ( tod. näk. puukolla joka oli tuohon aikaan ns. jokamiehen vakiovaruste ) näitä paleltuneita kohtiaan poies jaloistaan.
( Kun ajattelenkin tätä tällaista tapahtuneeksi niin ihan kauhistuttaa; ihminen paleluttaa/paleltuu niin, ettäs on täysin tunnoton ja sitten veistää näitä paleltumiaan poies!
Miltä se on täytynyt tuntua, se tunnottomuus ja sitten mahdollisesti viellä jälkikäteen se, kun osasen on veistellyt poies ja sitten, kun ns. tunto palaa sille terveelle kohdalle joka on liki tuota tunnottomuuden kohtaa, niin mitä tuskaa se sitten onkaan ollut! )

   Mummoni miun on sitten seurannut aviopuolisoaan sieltä ns. rajantakaa tänne Äänekoskelle. Liki puolisoaan ja saanut paikakseen tämän Paakkalan talon.
Tiedä en onko ollut kysymys jo siinä vaiheessa ns. asuttaminen vahi vaine tilapäinen sijoitus johkin sodan jaloista; "Kuhan nyt johkin suojaan sodalta." Muttas niin vaine mummoin on sitten tänne Saarijärven Lannevedelle tullut.
   Se mikä jännä on näissä kahdessa tarinassa, niin se, kun Kirsti Paakkala puhuu tässä artikkelissa ettäs on elänyt lapsuutensa vaatimattomissa oloissa, ja sitten taasen perimätietonain on, ettäs se talo mihkä mummoin on ollut sijoitettuna silloin, on ollut sen verta ISO ettäs sinne on voitu sijoittaa näin muitakin ihmisiä. Ns. ei pieneen torppaan heitä kait sijoiteltu?

   Talossa tässä ollessaan ja asuessaan on mummoni noin 20-vuotiaana ollessansa avitellut kykyjensä ja taitojensa mukaan tämän talon talonväkeä.
Ukkinikin on kait myöskin ollut jonkun verran talon tään elämässä mukana, kosakapa on sitten näin tuon valokuvan mukaan, saanut olla omalla laatikkomallisellaan kamerallaan valokuvaamassa siellä ns. arkielämää.

   Kuulin että mummoni on sitten myöhemmin viel elossa ollessaan saanut käydä täällä täsä talossa kasomassa näitä paikkoja ja maisemia, misä sotaa paossa olivat tuolloin.


120033408_603051027022374_22079185894257

   Mummoni puolisonsa, ukkini, tykönä vierailemassa tässä sairaalassa.
Sekä sitten alemmissa kuvissa ukkini kera hoitajia ja muitakin sodan tuta-saaneita.

120061506_782796059154604_71108154285352


120063407_1475970512594351_7145018093813

   Täällä Äänekoskella mummoni ja ukkini ollessa ovat he laittaneet aluille äitini miun ( täsä blogissain käyttämäni nimike: Sukumme Mummo ).
   Sitten he ovat palaneet takaisin kotikonnuilleen välirauhan loppumisen jälkeen vuoden 1941 kesän-syksyn aikana, kun kerta mummoin on kertonut ettäs hän on silloin kotikonnuillaan ison masunsa kera kelkannut käsin kantain, vettä lehmille eräästä siellä olevasta järvestä joka on TODELLAKIN ns. rotkon pohjalla fyysisesti. ( Siinä on saanut mummoin miun tehdä todellakin töitä ison masunsa kera jos on SEn järven rannalta hakenut vedet jonka mie tiedän rajan takana käyntini tiimoilta siellä olevan! )
   Äitini on syntynyt rajan tuon takana nykyisen, silloisen Suomemme maan todellisella osasella, joulukuussa 1941 sodan melskeissä.
Tiedossain on ettäs äitini ollut noin 2,5-vuotias kun he ovat sitten taasen läheneet uudelle evakkomatkalleen tänne manner-Suomeen sillä äitini veli, enoni, on ollut tänne tullessa mummoin, tuolloin jo isossa, masussa. Kuukauden päästä, heinäkuussa, enoni on syntynyt täällä, manner-Suomessa1944.
Tämän viimeisen, viimeisimmän, lähtökäskynsä ovat saaneet siellä kotikonnuillansa kesäkuussa Jussin.

   Jatkosota oli virallisessti 25.6.1941.-19.9.1944.
( Ja Lapinsota 15.9.1944.-27.4.1945. )

   Ukkini tämä kuoli vuonna 1947 tammikuussa. Äitini oli silloin aikas liki viisi vuotias. Enoni 2,5vuotias.
   Mummoin eli ikään kunnioitettavaan; hän kuoli noin 85,5vuoden iässä.
Mummoin eli siis leskenä 55vuotta. Kasvatti lapsensa yksin ( ei uusia puolisoita tahi avo-sellaisiakaan ), viljeli maat ja mannut jotka oli evakkona saanut itselleen ja perheelleen ostettua vähäisillä sotakorvauksillaan. Kasvatti piskuisen karjan, ja eli loppuvuodet elämästään eläkkeilään mitä elämä tuo siihen astinen oli kartuttanut sen aikaisten lakien mukaan...


   Tarinoita näitä kaksin tsipalein. Kaksi erilaista näkemystä, kaksi erilaista kokemusta ja siltikin niin samanlaiset aikakautensa tiimellyksessä. Kaksi tarinaa joissa ihmiset kohtaavat toisensa, tietämäti, tiedostamati, muttas näin kun elämä-tämä-mätä on saanut kuljetella heitä ja meitä, vaihtain jopa sukupolvia uusiin puihin, havahdutaan siihen ettäs ne ovat kuin ovatkin kohdanneet aikain saatossa toisensa - josain ja jonkusen aikaa.
  

  

sunnuntai, 20. syyskuu 2020

Ja sitten viel toinen seikka...

   ...täl päivälle:

119936382_796363294445620_78106977953511

   Noin-ikkään, yssi valokuvausreissu taasen takana ja heitetty.
Huomasin ettäs taasen yssi muistinen vihko täytehen tuli juuri.
  
   Miulla on tapanain kantaa "heti-valmiina" olevaista pienempää "mustakantista vihkoain" kameralaukussain mukana ja isompaa vastaavaa sitten muuten saatavilla ollen mukanain kun lähdemmän Reissaaja-Lissiksi tahi Taivahanrannamaalariksi; siihen kun sopii mukavasti ajatuksiakin mukaan laitettavaksi...


   Pläräsin tänä pänä tätä pienimmäistäin "joutessain" ja hokasin jottas olen aloittanut sen jo 2013 vuonna.
( Isommaisen ole aloittanut 2018 ja se on jo ainaskin toinen kipale sitä laatua... )
Mietiskelin jottas onpahan näissäkin kansissa monen moista muistoa, tilaisuutta, tilannetta, tuokiota, aikaa, tapahtumaa merkattuna.
Siellä on monen hetken ajatukset, tekemiset, huomiot ylhäällä.
Näissä on monen ihmiset nimet, yhteystiedot puhelinnumeroineen, sähköpostiosoitteineen, tms. tunnuksineen ylhäällä.
Näihin olen kirjannut sen tsiljoonan kuvaamani ihmisen piirteet ylös.

   Olen saanut onneksein nähdä, kokea ja jakaa kaikkien näiden tapaamanieni ihmisten elämästä tuokioita monta ihanaista.
Olen saanut olla onnessansa, riemuissansa, onnistumissaan, tunnelmissaan, juhlissaan, suruissan, yms. elämänsä tapahtumissaan mukana!

   Muistoja rikkaita, muistoja rakkaita - kiitos kaikki te ( nämä ) ihmiset kun olette tämän tehneet mahdolliseksi!
Olette olleet ihania!

sunnuntai, 20. syyskuu 2020

Hei,

    - tulin vaine kertomaan yhden jutun nytten. Jutun josta olen näköjään pakissut ainaskin esim. huhtikuussa 2018 - ja lie muulloinkin, muttas kun se tää tuli taasen tänä pänä vastahan...

   TIEDÄTTEHEÄN Te Armaat Lukijain miun SEN tuntehen, sen tilanteen kun kuulette miehen, siis Miehen, äänen! ( ja nytten siis puhun näin yks´ lahkeisen näkökulmasta - lie tää toisinkin päin kyl "toimii"....? ) Sellaisen Miehen äänen ettäs se tunnistatte, tiedätte ettäs tuon äänen takana on Mies. "Wum!" ja "Wau!".
Se tunne on kuin sointuja kehrääviä saisit kuulla. Jos elettäisiin vanhaa aikaa niin varmahan sanoisin et on kuin Keruubit laulaisivat muttas taijampas kääntyä nykyaikaan ja sanoa ettäs on kuin möreä Mies-ääni kuiskisi seksysti korvaani...
Se on kuin hyväilyjä saisi, hellimistä, syvämen syvyyksiin asti tuntuvaista huomiota - sen äänen tunnistaissa ja sen äänen rekisteröidessäsi, ettäs mistä se tulee ja kelle se kuuluu.
   Vaikka huone, tila, talo, taikkas vaikkas halli olisi kaikenlaista kansaa täynänsä, tupa tulijoita tulvillansa, niin SEN äänen kyl tunnistaa sieltä sen millonan äänen ja puheen sorinan seasta; tuo on hän!

   Luulut olen ettäs tää tällainen "toimii" vaine silloin kun on tunnesiteitä johkin ihmiseen. Olen vaikkas parissa suhteessa hänen kera tahi muutoin vaine pihkassa. Muttas ei, ei se näköjään sitäkään vaadi!
Tänään nimittäin sain tuta sen - todistettu siis on!
   Aikoinaan tunnistin puolisoin äänen, tunnistin Jokusen äänen, ja nyttemmin tunnistan ( tunnistaisin ) Georgen äänen. Ihan mistä väki ja joukosta tahansa. Sen vaine tunnistaa, sen kuulee, sen korva vaine erottelee jotesakkii sieltä sen millonien joukosta.
Ajattelin aikoinaan ettäs se on sitä "me"-jutskaa. Tahi ettäs kun toinen on "samaisella aaltopituudella" tms.. Tai vaikkas sitten tosiaankin niin tärkiä itselleen ettäs sitä niin kuin aistii vaine toisen herkemmin.
   Muttas ei. Ei se näköjään sitä vaadi.
Mikä olikaan nautinto tänään kuunella kun eräs mies lauloi isomman ihmisjoukon kera ja tunnistin hänen äänensä sieltä kaikkien joukosta! Wau!. Kylläs muuten korvain höristin, kuuntelin ja - nautin!
Voisipa melkehin sanoa ettäs on kuin "kahden oltasiin oltu" koko tilassa tuossa... sen verta kyl nautin ja "itsellein otin" sitä ääntä. Rekisteröin sen täysin ja - nautin.
Teki ihan mielehein miun mennä tilaisuuden tuon loputtua, tykönsä ja kiittää ns. käjestä pitäin ( tosin nythän ei saa kätellä olleskana! ) tästä mahtavasta nautinnosta!

   Et tälleensä - ekstaasissa ollen.
 

lauantai, 19. syyskuu 2020

Sainen olla...

   ... tänä pänä mukana ( jällevän kerran ) vapaaehtoistyöntekijänä kamerain kera heilumassa.
   Tiedän ettäs mikä oli/on sanoma tällaisen päivän, tällaisen tapahtuman, muttas kirjaanpas nytten siitä huolimati omia mietteitäin tästä päivästä ja nimenomaan MIUN näkökulmasta, MIUN ajatuksia, joten "kiitos-ja-anteeksi" jos tulee Mieron mietteitä jotka voivat "loukata" jota-kuta tahi käydä jonkunsen ajatuksiakin vastaan.
   Siisipä muistakaatte: NÄÄ ovat MIUN ajatuksiain!


19.9.2020.%20Yhteysp%C3%A4iv%C3%A4t%2C%2


   Latilainen risti, paavin risti, kelttiläinen risti, ortodoksinen risti, jne.. Paljon ristejä, kaik liki toistensa kaltaisia.
Onko kaikkien ollut pakko kehitellä omansalainen risti? Eikö yssi ja samainen olisi kaikille kelvannut?
   Alkujaan ristikunnalla ( siis näille kristillisen uskonnon tunnustavilla väestöillä ) on kuuleman ollut tunnuksenaan kalan kuva. Tyyliin johkin kenties nimikoituna, tatuoituna tahi vaikkas kuuleman piirettynä kenkäsen/jalan kärjellä toisensa kaltaisensa tavatessaan kasvotusten, maahan.
Jep, jep. Nyky aikana nähdään tällaisia kalan kuvia mm. autojen takalistoissa. Joo-o. Luullut olen ettäs ne ovat KALASTAJAMIESTEN... ei kun siis KALASTAJAHENKILÖIDEN tunnuksia itselleen; täsä menee kalastava henkilö. En tuota olisi osanut mitenkään yhdistää kristinuskoon! 
 
   "Älä pidä itseäsi muita perempana ( sillä kukaan ei ole täydellinen )." 
Todella hyvä sanoma, siis lausahdus. Näin miekin olen oppinut nyttemmin ajattelemaan kun on tullunna tätä iän tuomaa järkeä ja tietoutta tähän "paksuun kallooni" miun.
Ja kuten erään iäkkäämän henkilön kera tänä pänä pitemmän ajan keskustelun keskellä tuli puhetta, niin mitenkä me misään tapauksessa näin voitaisikaan tehdä? Mitenkä esim. uskonnoissa kukaan voisi sanoa että sinä olet väärä uskoinen ja mie oikia uskoinen? Kenellä meistä on oikeus tähän; "kenkä meistä on synnitön ( oikea uskoinen ) se heittäköön ensimmäisen kiven" - jos voi!
Kenkä meistä uskoo itseensä josain asiassaan niin vakaasti että muut ovat väärässä ja mie oikiassa niin lausukoon sen ensimmäisenä ääneen?!
Eiköö olisi paree sovitella. Kuunella mitä toisilla-kin on sanottavan, mitä muut ajattelevat? Kuin he näkevät samaisen asian? Ja sitten etsiä yhdessä sitä kultaista keskitietä - vaikka sen tien suoruuden kohdalta jos nyt vaikkas tietä rakennettaisiin.

   Kuulimma täsä taanoin sanonnan "isä ja poika". Mielessäin lisäsin siihen ettäs ...ja pyhähenki. En siis ajatellut mitenkään uskonnollisesti näitä sanoja ja tätä sanontaa, muttas sitten kunne tähän sanontaan tänä pänä törmasin niin mietin jottas...
"Se siitä Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä!"
Vasta aamusella ajattelin tätä "kolmikkoa" ja sitten "löydänkin" itsein yks´ kaks´ yllärin-pyllärinä samaisena päivänä tällaisesta tapahtumasta jossa puhutaan heistä. Ja joiden "takia" sitten olen ( olin ) tänään täällä vapaaehtoistöissäin.
"Tutkimattomat ovat herrain, ja Herrain, tiet."


19.9.2020.%20Yhteysp%C3%A4iv%C3%A4t%20%2


   Joku kertoi kuinka toiset uskonnot pyrkivät pitämään ns. alkuperäisen uskon yhtenä ja ainoana oikeana uskona ( "Hän heittäköön sen ensimmäisen kiven....; sanoisin mie tähän väliin, omana ajatuksenain ). Kuinka nämä uskontokunnat pyrkivät noudattamaan ja noudattavatkin, vanhan testamentin mukaista uskontoa. Heistä esim. uuden testamentin kirjoitukset ovat uutta tulkintaa, väärää oppia.
Kristinuskoiset taasen tulkitsevat, sekä uskovat, vanhan testamentin ohella myöskin tätä uudempaa "kastia". Näin sitten kristityt kykenevät, ja voivat, jutella oman Jumalansa kera. Käydä ns. vuoropuhelua Hänen kanssaan. Olla yhteydessä Häneen. Tätä kun eivät sitten vastaavasti voi nämä jyrkemmin tätä kirjasta tulkitsevat, tehdä.
   Tästä oli hyvä vertaus, ja tään MIE allekirjoitan!, se kuinka ME isovanhemmat uudistumme, "kasvamme" muoskain mukeloihimme kera. Heidän kera eläessämme ja toimiessamme.
Ja näin miekin ajattelen; ME opimme heiltä aina uutta. Josko lie uusia uutukaisia tapoja, niin myöskin ihan vaikkas vaine sanoja, sanontoja, tietotekniikkaa ja sen saloja. Pelejä, leikkejä, kieliä.... Kaikkea.
Miksikäs sitten emme voisi uskoa ja luotaa myöskin uuteen jota eteemme tulee? Vaikkas se nyt sitten olisikin josain tapauksessa vaikkas tällaista kirjoitettua sanasta johkin kirjaan ja tuhansia vuosia sitten jo?

   Toinen jutteli siitä ettäs mitä uskollisuus ( siis uskonnollisuus ) on? Se on mm. sitä ettäs tekee sen, vaikkas vaine vähäisimmänkin, teon heti eikä vasta "viidestoista päivä". Ettei siirrä tekoaan tuomemmaksi.
   Tiedä en mitenkä tätä toiset näkevät ja toteuttavat muttas näin henk. koht. ( ilman mitään uskontoa ja uskomuksia ) kyllä ainaskin mie "vannona" tämän oikeudellisuuteen, hyödyllisyyteen ja ns. paikkansa pitävyyteen.
En vaine voi jymmärtää ( ja tästä olen puhunnut Teillekin Armaat Lukijain miun, jo aikaisemminkin ) ihmisiä jotka jättävät jotahin tekemäti tahi siirtävät sen tekemisensä johkin myöhemmäksi, "tulevaisuuteen sitten..."!
Mitä se sellainen "hyödyttäisi", ketä se hyödyttäisi, ketä se "palvelisi"?
Jokin "rotihan" se olla pitää....
Uskonnossa, uskomuksisa, tahi misä vaine!

   Mietin päiväsen tään mittaan mm. sitä ettäs onkoo meidän asia opettaa, viedä uskoamme, uskomuksiamme ja uskonsanomaa, toisille? Eikös se ole jokahisen OMA asia mihkä uskoo, ja mihkä ei? Kuka on kenellekin sanomaan mitä toisen pitää tehdä, mihkä uskoa? ( Taasen tuo samainen jutska: kuka on ketäkin käskemään ja toisen puolesta päättämään? Kuka on se oikea uskoinen... kuka sen "syyttävän sormensa" voi toistaan kohti ojentaa? )
   Aina puhutaan, tuollakin, "Jeesuksesta, Kristuksesta" ja siitä kuin hänen kauttaan ollahan yhteyksissä Jumalaan.
Anteeksi vaine - miksi Jeesuksen kautta, miksei suoraan Jumalaan?
Ja sitä paitsi - ( kun ollahan uskossa, tunnustetaan uskoa jotahin niin... ) kun esim. ehtooolla ristitään käjet ja ruokillaan iltarukousta niin rukoillaanhan "Taivaan Isää"!
Jotahin ristiriitaa on siis havaittavissa?
   "Selvinnyt" on ( mm. miulle ja täsä tapauksessa ENNENKAIKKEA miulle! ) näiden esille tulleiden juttujen ja puheiden ( sekä monen muunkin ) kautaa se mihkä sielumme menee/toivotaan menevän, kunne kuolemme, muutamme täältä iäisyyteen, heitämme veivin, delaamme, astumme laiden ylitse, menemme Tuonilmaisiin, jne. MUTTAS mihkäs se meitin ruumis sitten menee tahi joutuu?
Siitä kun ei kukaan puhu, ei kerro mitään!
Onkoo siis sitten ihmisellä tällä, Maan Matosella matelevaisella, olemasa muuta kuin sielu? Ja onkoo meitillä olemasa muuta "pelastettavaa" kuin tuo sielu-parkamme? Eiköö kehoillamme, ruumiillamme, olekkaan niin väliä - mitään väliä?


19.9.2020.%20Yhteysp%C3%A4iv%C3%A4t%20%2

   "Ei koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessansa..." jne., enkää tuota miekään tiennä viel tänä aamusella anivarhain kun simmuin nämä omain aukaisin...
   Voi kuulkaatte jos mie voisin käyttää tään KOKO loppu ehtoisen aikain tässä tuolillain istuin ja kertoa mitä "tänään koulussa opin lapsi tummapäinen" niin sitten kenties ihan kaiken kertoa voisin.
Muttas aika on vaine aina rajallinen, ja teidän hermonne viel ( kenties ) rajallisemmat, Armaat Lukijain miun - sori - jotenka kerron nyt sitten vaine viel yhden pienen osasen tästä kaikesta:
   Se että on olemasa "korkea lentoista kulttyyria" ja korkea-kulttuuria niin tänä pänä saimma kokea ( kaiken muun ohessa ) tätä jälkimmäistä!
Sopraano Eeva Hartemaa ja tenori Timo Turunto - WAU!
En koskaan, en ikinä, en kuuna, ole ajatellutkaan meneväni mihkään misä tällaista kuulla saisin, ja ettäs siitä viel nauttia voisin?
Nyt pitimmä sanani ja ajatuksein nämä syödä kirjaimellisesti. Totesimma itse astistille toiselle näistä hienoista ja taitavista artisteista, ettäs wau ja kiitos! "Nautin sieluin syvyyksistä asti - kiitos"


   PS. Uskon itse. Muttas se mihkä uskon - se ei liene kuulu ( teitääksein ) kellekkään.
Se mitenkä uson - ei myöskään.
   Muttas kuiteskin täsä/siinä samalla myöskin: "Ajattelen, siis - olen olemasa."

lauantai, 19. syyskuu 2020

Puuma?

  Tiedättehän nämä faktat?
"Puuma (tieteellinen nimi vuodesta 1993 Puma concolor, sitä ennen Felis concolor) on kissaeläin.
Puuma saattaa kasvaa jopa yli 120 kilogramman painoiseksi, mutta vastaavasti se saattaa hyvinkin olla alle 50 kilogramman painoinen. Puuman vartalo on noin 150–200 cm:n pituinen; lisäksi sen häntä on noin 80 cm. Säkäkorkeus on noin 60–100 cm.
Puuma on hyvin sopeutuvainen, minkä takia sitä esiintyykin hyvin laajalti ja mitä erilaisimmilla alueilla. Puuma käyttää vakituista majapaikkaa (luolaa) ainoastaan lisääntymisaikanaan.
Puuma on lihansyöjä.
Naaraiden kiima-aika ei ole vuodenajasta riippuvainen, joten parittelu voi tapahtua milloin vain.  Se synnyttää kahdesta kuuteen pentua. Naarailla on kiima eri aikoina, ja siksi uros voi paritella usean eri naaraan kanssa.
Nykyisin se on hävinnyt monilta entisiltä elinalueiltaan.
Puuma on rauhoitettu."


   Sitten tiedätte myöskin tämän - eiköstä vaine?
   Seksikästä, nuorempia miehiä iskevää naista kutsutaan puumaksi. Yli 40-vuotias, itseään huomattavasti nuorempaa miestä tapaileva nainen (engl. cougar), häntä nimitetään puumaksi.


   Ja täänkin Te tiedätte?
   Hän kenkä on lukenut tekstejäin näitä tietävi miusta jo aikas paljon - ainakin jos "rivien välistä lukija" oiva on.
Muttas "kertauksena" sanottakoon ettäs omaan ikää itsellein jo aikas kunnioitettavan määreen verta ( olen siis yli 40-vuotias ).
Olen äiti monen muoskan, monen muoskan "äidin-kuvatus" myöskin... ( olen siis "pentuja" kantanut useammankin kerran ) Olen päässyt jo mummonkin pestiin niin biologiseen kuin myöskin puolisoin mennehen kauttakin. Joo, ja tosiaankin puoliso on ollut olemasa. Kaksikin virallista. Muutama miehen-tekele siinä josain myöskin matkalla ja välissä ( olen siis useammankin kera "paritellut" ).
Ja näiden parien kera majaa kait sitä on rakenneltu aina enempi-vähempi... vasiten silloin kun "pesuettamme" kasvateltiin ja perähän kassottiin.
"Omaan" suvun joka näyttäisi olevan aikas sukurakas, ja omalta osaltaan laajakin ( "klaanimme" on laaja ja LAAJALLE levinnyt ), näin nyky käsitysten mukaan - kait.
"Sopeutuvainen" olen yrittänyt olla. Ehken ihan liiankin kanssa?
Omaan itäistä pituutta ( mahdun juuri tuon alle 2metrin ja puolentoista metrin väliin ) ja läntistä leveyttä ihan omiksi tarpeiksein tarpeeksi ( olen siis alle 120kg muttas taatusti ylitse 50kg! ). Säkäkorkeuttain en ole mittaillut....
Syön Kaiketonna - joskus himpun maitotuotteita. Lihaa? Joo kalaa ja kalkkunaa joskus.


   Mutta tiedättekös sitä... no, ette tiedä, muttas miepäs kerron teille Armaat Lukijain miun!
   "Puuma on rauhoitettu."? Näin miekin luulin muttas...
   Olen osallisena eräänkin saitin kautta erääseenkin ryhmään. Alkauen huonekasveista aina paikalliseen kirppariin asti.
Ihan tavallista - sikästä vaine, näin nykyaikana?
Olen yrittänyt jopa eräitä erilaisiakin ryhmiä, ollen niiden jäsenä jonkusen aikaa mutta jostahin syystä ne eivät vaine ole aina "natsanneet". En siis ole tuntenut niitä omaksein. Silleen ettäs nyt sieltä jotahin saisin itsein elämään muutakin kuin "sitä ja samaa" "hyvää päivää kirvesvartta"-meiningillä. Tuntemattomia ihmisiä josain netin päässä ja sitten puolin ja toisin heitellen asiaa sekä ajatuksia mitenkä sattuu. Ei, se ei elämää rakenna. Toinen juttu sitten on esim. toi Huonekasvien-ryhmä johka voi kirjata ( sääntöjen puitteissa teitenkin ) että tänään muuten varpaani sojottavat joka toinen tsipale, joka toiseen suuntaan - kuis kuljetaan tää päivä?! Ne, tällaiset ryhmät antava jotahin itselleen, kuin myöskin niille toisille, siellä sfäärien toisella puolella olevaisille ihmisille. Jee - kannatetaan!
   Niin... siis sitten... asiaan!
   Näissä tällaisissa ryhmissä mukana ollen, kuin myöskin näköjään ns. "treffi-ryhmissäkin" ollen, on vastahain tullut sellainen "ilmiö" ettäs hivenen ihmettelen tätä.
Ei, en ole heittänyt ilmoille ihmisten minkähänlaista kymystä ettäs jonkusen tavat tahtoisin - sillä parillinenhan olen sitten syvimmiltäin kuiteskin alvariinsa ollunna! Enkää täten ole ajatellut ettäs tuo tahi tuo ja "sillä simmulla". Enkää etsinyt sen-ja-sen-ikäistä kumppania itsellein. En ketään! Vasiten kun ajattelee jotahin ryhmää jolla on periaatteena esim. kirppishommeli, jonkin kylän sisäiset asiat, ne huonekasvit, tahi vaikkas vaine omain "naamatauluin"!
   Jotenka MIKSI, oi miksi, sitten tulee vastahin ( tuolla ihan naamataululla tahi sitten yksityisenä viestinä mesen puolella! ) sellaisia ehdotuksia ettäs jos-vaikka-kuinkas....? Ja etenkin sitten se ettäs...
Monet, sankkavan monet ovat näistä kysyjistä ja ehdottelijoista NUORIA kaks´ lahkeisia!
Enkää nyt puhu kestään joka olisi miuta vaikkas "vain" kymmenkunta vuotta nuorempi, tahi kaksikymmentäkin, vaan ihan totta: puhutaan ihmistä ( mies-puolisista - sori en sano Miehistä, sillä monet ovat siloposkisia kuin poijat ikään! ) jotka ovat noin 30vuotta +risatkin, nuormpia!!!
Sanon heille ihan suoraan "kiitos-ei" ja siihen perustelut ettäs kun olet MIULLE "sakkolihaa". "Olet nuorempi kuin mitä muoskain miun ovat. Nuorimmainenkin heistä." Hyvässä lykyssä: "Olet liki muoskain mukeoihin ikäinen."

   Mikä siinä onkaan ettäs tällaiset "juuri äitin helmasta päässeet", "räkänokat", "siloposket", "vaipoistaan juuri vapautuneet" ( sori vaine kaikille heille, kun näin "nimittelen" ), tms. nuoret kaks´ lahkeiset miuta "lähentelevät"?
Olenko jokin "puuma mangneetti"? Onko otsassain kirjoitus tahi kyltti ettäs "helppoa saalista"? Onkoo seljässäin lappu josa lukee; "Olen halukas - ota miut!" Olenko jotankin antanut josain, tiedostamattain, viestiä ettäs nyt olisi paikka miehen-puolikkaalle? Ja nimenomaan sille "puolikkaalle" sillä eihän tuon ikäisistä voi oikein viel Miehestä puhua!
Olenko sen verta "äidillisen näköinen" että uskaltavat juurikin nämä nuoret herrat lähestyä miuta? Olenko äidillisen hoivaajan näköinen? Tahi mikä "pahinta" olenko sittenkin sellaisen näköinen kuin antaisin "opetusta" heille; "äidin/hoitajan kädestä"?
Vahi olenko sittenkin LIIAN nuorekkaan näköinen ( tätä en kyl "puremati nielaise", en! )? Luullaanko miuta ikäistäin nuoremmaksi? Tietty imartelevaahan se olisi/on, muttas kun...

   En etsi ketään tällä hetkellä. Enkä vasiten nuorta poijan-kossia - ei kiitos. En halua olla äiti kenellekään sillä miulle riittävät nämä omani ja heidän mukelonsa, ihan tyystin.
    Kuvitelkaas nyt noinkin nuori "nuorikko" rinnalle ja kunne tulee ne elämän ehtoot ja sitten tarvitankin sitä RINNALLA KULKIJAA, sitä joka jaksaa kenties vaikaks omaishoitajaksi ryhtyä, niin eiköhän vaine viimeistäänkin silloin tälle kyseiselle "nuorikolle" tule mielehen ettäs jospa tuota nuorempaa...?
Eivät ne nuoret "kollit" jakaisi tällaisen Mummeron "kolotuksia, vetämisiä ja työntämisiä" hyvin kau´aa kuunella ja kassoa, eivät todellakaan.
Mitenkäs he kuvittelevat tällaisen raihnaisen, valmihiksi jo raajarikkoisen "yssilön" pysyvän heidän kaiken maailman "kotkotusten" tahdissa ja perässä mukana?
Entäs kun he "jälkeläisiä" sitten alkavat halajata? Mites sit suu laitetaan? Ei tällaiseltä, juuri ja juuri toinen jalka jo haudassa olevaiselta, sellaisia paljon enää varrestana "rutisteta" tulevaiseksi!
  
   Jotenka - jos ja kun, sen aika tulevi aikanansa etehen niin Mies sen olla pitää! Mies joka seisoo kahdella jalalla. Mies joka jo elämää tätä mätä, nähnyt on. Mies joka tietää kuinka naista kohdellaan, käsitellään. Hellitään, ja kumppanina pidetään. Samaten kuis naista sängyssä "pidetään"....

   Kiitos - olen pakissut!