keskiviikko, 26. heinäkuu 2017

Miten viiltää vastaamaton rakkaus?

   Tosi pahasti. Tiedän sen tälla elämäni kokemuksella mitä nämä vuosikymmenet ovat miulle antaneet.
   Tiedän että jos mie hylkään, en vastaa toisen tunteisiin, se vetää hänen sieluunsa syvän, kenties lähtemättömän haavan. Sinne kasvaa kivi kova, arpeutumaton, aristava, haava. Sellainen että ei passaa mennä sen jälkeen sorkkimaan ja suolaa haavaansa hieromaan. Tekee se sen verta kipiää.
   Tiedän myös miltä tuntuu kun itseeni satutetaan. Kuinka viiltää, satuttaa, mustaa, miuta itteeni silloin kun joku ei vastaakaan tunteisiini. Kun joku kääntää peistä syvämessäni. Heittää antamani hellyyden, hyväilyni, sydämeni, rakkauteni, takaisin mutta "vain" päin pläsiäni eikä samalla lailla kuin mie häntä kohden.

   Tiesin vanhasta kokemuksesta että "ken leikkiin ryntyy, se leikin kestäköön" myöskin tässä George Clooney´n suhteessa. Tiesin jo leikkiin lähteissäin että "aika aikaansa kutakin, sano pässi kun päätä leikattiin" mutta silti "kun ruoho on vihriämpää aidan takana", kun "toisen kupissa on parempaa puuroa kuin omassa", niin halusin tähän leikkiin ryhtyä. Vaikka tiesin että viel tulee aika kun vastuuseen joudun, kun tulee se "ankia arki" ja koittaa todellisuus.
Ennen kaikkea tiesin että tulee aika kun mie olen "vanhaa pässin lihaa" enkä mitään verestä vu´uhta...
Se aika on varmaan koittanut nyt.
   Sain kuulla eilen ehtoolla kuin on olemassa joku ( kuten aikoinaan alkoi kuulua Jokusen elämästä että "kun tulee ystävä käymään", "kun on sellainen ystävä", jne. ) joka tulee käymään tänään. On sellainen ja sellainen henkilö. Kuin on nätti ja soma. Kuin osaa sitä ja tätä tehdä. Kuin on nuori ja sirkeä.
Mitäs siinä enää muuta kuin meikä Mummero kimpsunsa ja kampsunsa vaine pakkaamaan ja kytkintä nostamaan. On aika ( varmaankin ) miun "siirtää evästäni" ja "palata ruotuun" entiseen - yssinäisyyteeni.
On aika myöntää tosia asiat ja katsoa totuutta silmiin: en kelpaa kellekkään. Olen luotu epäonnistumaan. Olen se "vihiliäisin Maan Matonen", se kaikkein alhaisin ja epäonnisin. Olematon, mitään merkitsemätön. Kellekkään kuulumaton. Epäonnistuja.
Mitäpä se miulle "kuuluu" moiset onnen muruset. Eihän niitä ole miulle luotu ja suotu. Pitäköön muut vaine sellaiset ihanuudet sillä heillehhän ne ovat tarkoitettukin - eivät miulle.
Löytäköön "vakka kantensa", "onni onnensa" ja "paistakoon se päivä onnellisille" eikä risukasaan. Piste.

 

tiistai, 25. heinäkuu 2017

Olen ihminen...

   ...joka on kulkenut aina ns. omia polkujaan pukeutumisessa.

   Muistan kuin miulla on ollut erilaisia pukeutumistyylejä aika ajoin.
   Muistan kuin aikojen alussa kuljettiin äitimme tekemissä vaatteissa. Ihan viel ala-asteajoillakin oli yllämme ( miulla ja siksoillani miun ) äitimme tekemät housut, takit, hameet, mekot, villapaidat, tms.. Hyvin kelpasivat yllemme. Ei ollut mutinoita kun ne olivat ihan hyvin sen aikaisten mallien mukaisia tamineita. Eikää siihen aikaan ollut koulukiusaamista tyyliin että kun olet epä-muodikas. Taisi kaikilla olla aikalailla "kotikutoista" yllään siihen aikaan.
Ylä-asteelle siirryttäissä sitten alkoi vastaan tulemaan muoti ja ostovaatteet. Mieleeni ovat jääneet äitini buutsit hänen nuoruudeataan jota mie sitten "vedin" talvipakkasilla jaloissani. Hivenen palelsi mutta mitäs siitä - olivathan ne muodin mukaiset kun fiftari-tyyliä tunnustin.
Tosin "tunnustin" siinäkin mielessä erilaisia muotia kun taisin olla ensimmäisiä koulukkaita joka piti tennareita jaloissaan siihen aikaan, ja talvisin Kuoma-kenkien lyhytvartisia talvikenkiä. Samaten reppu keikkui selässäni kun moni kulki vielä ns. kapulalaukut käsipuolessaan.
   Teininä kuljin samaten ns. äitiysmekkojen malliset mekot ylläni. Taisi äitini siitä marpattaa joskus mutta ei se miuta haitannut; häpesin sitä/tätä pömppömasuani jo siihen aikaan niin että katsoin viisaammaksi piilottaa sen ison mekon kätköihin.
Liekkö ollut silloin jo mielessä että vielä mie joskus sinne sisälleen saan ihan oikiaa kannettavaa... Kuten sitten sainkin kunne siihen aikaan tulin. Ja sitten todellakin kuljin vuosikausia ( ns. kymmenen vuotta raskaana ) mamma-mekot ylläni sillä sen aikaiset mamma-vaatteet olivatkin todella sellaisia isoja kauhtanoita joissa "ei kangasta säästelty". Nyt katselen kateellisena tämän päiväisiä mammoja jotka voivat kuljeksia ihan yleisilläkin paikoilla ihon myötäisissä vaatteissa ISOjen masujensa kera eikää niistä kukaan meteliä nosta. Siihen aikaan kun mie vuotin muoskiain olisi moinen näky herättänyt todella paljon huomiota ja olisi siitä varmaan saanut kuulla jotain huomioitakin peräänsä... Eihän siihen aikaan saanut "muotojansa" näytellä!
   Muistan kuin aikaan teinin oli käytössäni kaikelaista farkkukangasta ja -väriä ( jota en nyttemmin voisi suin surmin kuvitella laittavani ylleni! ). Sitten muistan ajan jotain 80-luvun kun oli suunilleen kaikki vaatteeni jonkin vihriän sävyisiä. Silloin ei kaapistani tainnut löytyä muuta kuin vihreää taminetta.
Tämän jälkeen tuli "musta-tuntuu" -kausi ja siihempä se onkin sitten jäänyt. En pääse siitä milläskään poies. Se on ns. lähtemättömästi "mie". Se käy ylleni hyvin niin moneen paikkaan mennessä kuin sitten erilaisiin tilaisuuksiinkin. Tietysti täytyy sanoa että pienin variaatioin. Joko ihan vaine mustan sävyjä muutellen tahi sitten vaatteiden mallia vaihtain. Tahi vaikkas pienellä "mausteella" muita värejä; esim. harmaalla.
Tai sitten kuten puolisoni aikaan opin että mustaa alakertaan ja valkiaa yläkertaan. Tosin se valkia oli aika harvoin ylläni kun en ole mikään "valkia"-ihminen, en. Muttas mitäpä sitä ei toisen mieliksi ei tekisi... kun "tumman" puoliso on...

   Samaten on käynyt helmojen pituuksien kera täsä elämäni varrella. ( Housuista en puhu sillä housuja olen käytellyt hyvin, hyvin vähän elämäni aikana jos ei oteta lukuun nytten näitä pari viimeistä vuotta... )
   Ensin ne olivat muoskana ja tyttöpäänä ns. normi pituuksisia. Sellaisia polvelle yltäviä heiluvaisia.
Sitten tuli mamma-aika ja helmani pitenivät kuin huomaamati aina nilkkoihin asti pysyen sillä pituudella sitten vankasti ja vakaasti aina puolisoni kuoleman jälkeiseen aikaan asti. Vasiten puolisoni aikana jolloin en voinut kuvitellakaan mitään miniä ylleni laittavani - aina vaine pitkää ja leviää.
  
   Mustasta, tummasta, pukeutumisesta olen saanut kuulla lähipiiriltäni aika ajoin ja nyttemmin ovat sitten tähän tyyliini kiinnittäneet huomionsa muoskani mukelot kun ovat itse tulleet ikään jossa vaatteet jo jotain merkitsevät. Ja se näyttää nykyään olevan alakoulun ensimmäiset luokat eikäs kuten tosiaan meidän lapsuutemme aikana ylä-asteelle mennessämme.
Olen saanut kuulla heiltä että miksi sinä mummo aina pukeudut mustaan tahi tummaan? "kokeilisit joskus jotain värikästä." "Pukeudu väriin."
   Olimma täsä kerran näiden mukeloihin kera kirpparilla ja siellä tuli vastaani tällainen mekko:

013.jpg

Kysäisin mukeloilta että olisiko tästä mummolla vaatetta? Olihan siitä kun he näkivät että tässä väriä olisi. Eihän siinä auttanut kuin hipsiä mekkosen tämän, sekä kolmen mukelon, kera sovituskopiin että mahtuuko moinen värikkyys edes mummeron tämän ylle ennen kuin moista väriläiskää pitämään rupiaisin?
Mahtuihan se - kuhan ensin ennen pitoa hivenen aukaisin helmaommelta ja pidensin muutaman sentin helman pituutta sekä pienensin rinnuksen napinläpeä jottei "imetys" olisi jatkuvassa käynissä; pysyisi nappi rintain kohdilta kiinni eikäs irvottaisi auki.
Näin sitten aloin tämän kesän "helteillä" opettelemaan tällaisen kirjavuuden pitoa ylläni niin vapaalla kuin Töissä. Hyvin olen onnistunut vaik itse sen sanonkin. Olisko se että tässä mekossa on mustaakin ihan hyvin välissä niin se tuntuu enempi "omaltani"?

004.jpg

   Tässä on toinen "kummallisuus" tämän Mummeron yllä: väriä PALJON! Tämäkin on vain ja ainuastaan Reissaja-tyttäreni ansiota.
Hän kun poisteli tässä talven syvämenä varastostaan tamineita itsekullekkin halukkaalle ja sille joka minkäkin vaatteen itselleen halusi niin miehän sieltä kappasin itselleni näin VÄRIKKÄÄN paidan! Vau! Kattokaatte kuin on Mummerolla väriä yllä ihan kystä kyllä!
Tosin "turvana" on hameen tumma väri tässäkin. Ilman sitä en osaisi kyllä pitää näin värikästä paitaa päälläni.

   Nytten olen huomannut että helmojeni pituudet ovat pikku hiljaa hiipineet polvia kohti kuten tämän kuvankin hameeni helma... kuin varkain. On tullut lyhyttä, lyhyempää ja jopa minipituutta. Samaten kuin myös helmojen leveydet ovat kaventuneet entisistä leveyksistään.
Samanmoista "ilmiötä" on tapahtunut yläosissakin. On tullut niukempaa puseroa, läpinäkyvää puseroa, pitsitä kangasta ja jopa ns. 80-luvun napapaitaa joka täsä käväisi myös taanoin uudelleen muodissa.
En olisi voinut milläskään kuvitella muutama vuosi sitten että näin voin olla, näin voisin pukeutua.
  
   Jospa sitä tästä vähitellen väriä tulisi tämän Mummeron elämään. Jospa oppisin opettelun kautta pukeutumaan värikkäästikin eikäs ainaiseen mustaan. "Ei väkisin, eikä väsyttämällä, vaan pikku hiljaa, pienellä pakolla."; kuten sanonta kuuluu.
Lisäisin väriläikän sinne tahi tänne. Hankkisin "kuin huomaamati" jotain uutta väriä kategoriaani ja ka kummaa - pianhan se yllänikin oisi?

007.jpg

   Tällaisen mekkosen hankin nytten viimotteeksi eilen kirpparilta. Ihastuin tämän ilmavuuteen ja kepeyteen. Eikäs väri ( tahi kuosikaan ) paha ole - muiden yllä... esim. yhden tyttärein miun. Voi että tämä passaisi hälle hyvin! Olisi passelin kokoinen ja juuri hänen pitämäänsä väriä. Mitäs jos antaisinkin tämän hälle....?
Ei, enkä anna vaan pidän itselläin ja yrittelen totutella tähän väriin pitämällä sitä ensin esillä kammarini kaapinovessa. Tiedä vaikka se siitä osaisi hypätä joku kaunis ( ja helteinen! ) päivä ylleni kun Töihin menen! Onhaan se lupaillut nyt tulevaksi helteitä kunne endille asti keretään. Tiedä vaikka vielä täsä.... Wau!

sunnuntai, 23. heinäkuu 2017

Olen vanha.

   Mietin tässä yksi aamu hyvän alku "slouganin" tähän alkuun mutta kun olen vanha jo siinäkin suhteessa etten vaine yksin kertaisesti muista, mikään ei vaine yksin kertaisesti mielessäni kau´aa pysy, niin niinhän se sekin sanonta mielestäni kerkesi haihtua kuin tuhka tuuleen ennen kuin selvisin tätä tekstiäin nakuttelemaan.
Ajatukseni on kirjata tähän kaiken laista joka liittyy vanhuuteen ja etenkin tähän miun vanhuuteeni. Sellaisia huomioita joita olen itsestäni ja ympäristöstäni tehnyt nyt täsä vähälle aikaa. Vähän kuin tyyliin että ei se vanhuus yksin tule kuten sanotaan että ei se onnettomuus kello kaulassa tule... jos nyt jotain täytyis siteerata.
   "Nälkä on että näköä haittaa." tahi sitten " Ehtiihän sitä haudassakin levätä." ja mitä kaikkea sitä onkaan muttas täytty vaine todeta että tällä hetkellä, juuri NYT on olo kuin olisi vanhuuttaan näkökyvytön. Tämäkö lie vanhuuden oireita vahi onkoo nyt sitten tuolla Luojan luomassa luontokunnassa jotahin sen verta pinnassa nytten että se aiheutta miulla jatkuvan väsymys-olotilan? Tilan jota on nyttemmin jatkunut jo ainakin viikon päivät. On sellainen jatkuva väsy ( vedinkin täsä toissa yönä sellaiset ennätys pitkät yöunet miun mittarilla mitattuna tavan viiden-seitsemän tunnin yöuniin verraten: yhdeksän tunteroista täyttä unta! Ja muutoinkin päiväkaudet on jatkuva väsy. Sellainen väsy jota en ole viel koskaan tätä ennen kokenut minään vuonna tahi minään vuodenaikana. Simmuja painaa vietävästi teen sit mitä tahansa. Nukun vaik ne pitkät unet, tahi laittelen kosteustippoja simmuihini. Tahi sitten napsin allergia tabuja massuuni ja suihkuttelen suihkeita klyyvariini. Mikään ei tunnu auttavan vaan tää jatkuva, painava, olotila jatkuu vaine.
Liekkö tosiaan johtuneen luomakunnasta vahi onkoo vaine jotain puutostilaa elimistössäni - tiedä en. Vahi oiskoo se vanhuus ( ja vaihdevuosien jatkuva väsytila ) vihoin ja viimein sit "saavuttanut" miutkin? Kuuluuko tämä vanhuuteen?
   Olisiko osa syyllisenä se että on tuolla Töissä alvariinsa kiirus ( joka tietty hyvä on noin työpaikkani talouden kannalta ja muutoinkin sen paikan pysyvyyden kannalta, ja ennen kaikkea sen kantilta että miulla nyt yleenäskin olisi tulevaisuudessakin siel Työ! ) jota ei enää tällainen vanha kroppa kestäkkään? Jatkuva kiirus, jatkuva tekeminen. En sen henkäyksen paikkaa välleen vaan aina jotahin tekemistä. Hyvä kun kerkee päivän mittaan jotahin jossain välissä nimellisesti ruokatauolla suuhunsa napata. Ei tosin valittamista sen suhteen sillä en mie osais kyllä mitään tekemätikään olla... Ja se että koko päivä menee tosiaan jaloilla seisten ( näillä huonoilla kantturoilla joita onneksi ne Varppikenkäin nyttemmin avittavat ). Sekin vie kaiken lisäksi rasittaa tätä vanhaa Mummeron kroppaa ja olemusta.
   Näihin vielä se että kaiken lisäksi pitäisi kotonakin, Humisevallaharjulla, Majassa Mahtavaisessa, keretä tehdä jotain.
   Olen aina nostanut hattua heille jotka käyvät töissä ja samalla klaaraavat niin kodin kuin mahdolliset muoskatkin siiin sivussa! Miten he sen tekevät! Mie kun en tahdo jaksaa edes tätä yhtä työsarkaani, saati että täsä olisi viel mukana muoskia - ja tätä kotiani. Tuntuu että tämä koti jää todella paitsioon ( ja ne miun muoskani sekä heijän mukelonsakin! ) kun en vain Työni jälkeen jaksa! En siis yksin kertaisesti jaksa! Hyvä kun jaksa "raahautua" kotia Töistä ja rojahtaa ns. sohvalle ( miun tapauksessa Itulaatikkooni ) illaksi. Ponnistusta ja pinnistystä vaatii jos meinaan sen lisäksi viel vaikka suihkussa käydä tahi sitten vaik apetta itselleni tehdä. Ei onnaa, ei sit millään. Todella harvoin jaksan saunani ihanaisen lämmittää, muutaman kerran viikossa suihkussa käydä - enkä kuten ennen Töitä; joka toinen ehtoo. Ru´uankin teen näin vapaapäivinäni ison satsin etukäteen jotta sitten vón viikolla mitä syödä Töissä kuin kotonakin. Tai sitten vaine jotain pientä nakerran - kuten vaik Siemennäkkileipää. Kun ei vain jaksa...
   Miten sitä nuorempana jaksoikaan? Jaksoi hoitaa niin kodin, kuin muoskatkin - ei töitä ulkopuolisilla työnantajilla. Mutta silti ihmettelen että mitenkä sitä nuorempana jaksoi? Jaksoi jopa mennä viipottaa yökaudet lavatansseissa ja joskus jopa riijatakin yötä myöten kun sen aika oli. Mistä sitä nuorena sitä viertaskaa niin paljon on? Miksi sitä ei ole Ukko-Ylimmäinen antanut näin vanhalle iälle ollenkaan? Vahi olenko jokin poikkeus tapaus etten jaksa? Jaksavatko kaikki muut mutten mie?
Toisaaltaan taasen tunnen ja tiedän sellaisia "harmaapartoja", "ikikantoja", jotka ovat iäkkäämpiä kuin mie ja silti he jaksavat. Heillä virtaskaa riittää vaik muille jakaa. He touhuavat alvariinsa, tekevät kaiken laista. Ovat, tulevat ja menevät. Mitenkä he jaksavat? Vahi onkoo se vaine se "pinta raapaisu" joka näkyy meille muille ulos päin heistä ja kaiken muun ajan he ovatkin sitten hissun kissun hiljalleen. Uuvuksissa ja näänyksissä kun ei voimia ole? Onkoo se niin? Vai onko heillä todellakin alvariinsa voimia, tarmoa ja tahtoa kaikkeen?
   Mietin sitäkin että kun olin nuorempi niin sitä oli ain kaikelaisia tavoitteita tahi suunitelmia tulevaisuuteen. Jotain ain mielessä että "sitten kun mie"...
Nytten niitä ei ole. Ei niin mitään. Ei tavoitteita, ei suunitelmia, eikä kylläkään minkään laisia unelmiakaan. Sitä vaine on ja elää päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja sitten vielä vuodesta... toivoo että viel ensi vuosikin eteen tulee. Että senkin vuoden vielä nähdä ja kokea saisi. Että ei kuolo viel korjaisi omaansa Tuon puoleiseen vaan saisi elää täällä eläväisten joukossa ja saisi kokea vielä yhden vuoden lisää tätä maallista vaellustaan.
Voisi sanoa melkein että ainuat päivien ja viikkojen "kohokohdat" ovat kenties jotkut TV-sarjat tahi -ohjelmat jotka toistuvat tiettyinä päivinä ja tiettyinä aikoina. Niitä voisi sanoa jopa odottavansa jos nyt yleenäskään tällä vauhdilla mihkään kerkiäisi istahtaa tölläämään moista rakkinetta. Kun tuntuu että sen mitä siitäkin kerkii ehtoisin "nautiskella" on vaine jotkut sää-tiedotteet joskus kun oikein yrittää keretä niitä kattomaan. Sitten seuraava huomaamani asia moisesta kapistuksesta onkin se että istun joko Itulaatikossani tahi jollain tuolillani ja nuokun, "ongin", aivan valmiina mennäkseni kammarini puolelleni sänkyyni nauttimaan Uni-Jukan ihanista Höyhensaaren antimista. Et ne niistäkin odotuksista....
   Ennen vanhaan meitä opetettiin nuorempana että pitää teititellä kaikkia itseään vanhempia ihmisiä. Ja teititellä saa vain jos tämä iäkkäämpi itse ehdottaa sinun-kauppoja.
Nyt olen huomannut että jotkut asiakaspalvelussa olevat tahi muutoin kanssani tekemisiin joutuvat ihmiset ovat alkaneet teitittelemään miuta. Toisinaan se hämmentää - olenko JO niin vanha? Toisinaan se on imartelevaa - joku katsoo että olen JO niin kunnioitettavassa iässä ( häneen nähtenkö? ) että miuta passaa jo teititellä. Toisinaan sitten taasen olen iloissani että EDES joku on saanut niin hyvän kasvatuksen ja ottanut siitä myös pikeen että osaa teititellä vanhempaansa. Ja sitten herään siihen tosiasiaan että olen tosiaankin vanhempi kyseiseen henkilöön erratessa enkä enää sitä nuorempaa polvea joka "katsoo ylöspäin" vanhempaansa, ja näin sitten - olen vanha!
Tuolla Töissä miun korvaani kalskahtaa aina kun siellä kaik nuoremmat ( kun vanhin olen koko työyhteisöstämme ) henkilöt sinuttelevat kaikkia ihmisiä jotka siellä tulevat asiakkaiksi. Olkoovat he sitten nuorempia tahi vanhempia kuin he itse. Tosin nämä työtoverini ovat kaik järeään niin nuoria että melkeimpä kaikki asiakkaat ovat ain heitä vanhempia....
Mietinkin että eikö enää kouluissa opeteta ( vasiten jossain ammattikoulussa tahi lukiossa ) että aina pitää vanhempaansa teititellä? Eikö se kuulu enää nykykasvatukseen ja -sivistykseen? Olenko mie yssin jokin jäänne vuodelta "dinosaurus"?
On se vaine vaikia näin tällaisen teitittely-kulttuurin oppineelle sanoa vanhemmalleen että "sinä". Joskus sitten kun se miulta(-kin) lipsahtaa vahingossa suustein siin kaiken tohinan keskellä niin tekisi mieleni painua maan alle. Olen kuin "maani myynyt"... Ei tunnu kivalle, häpeän. Ei se vain kuulu palveluammattiin miun mielestäni; vanhempansa sinutteleminen.
   Siellä Töissä ( anteeksi Lukijain Armaani kun nytten puhun alvariinsa Töistä mutta kun se nyt on vaine elämäni täl haavaa ja sanoisinko että myös ainutta elämääni täl haavaa ) olen hvanainnut että asia, jota olen miettinyt täsä jo useamman vuoden ajan kun olen valokuvanut kaiken laista ja ihmisiä etenkin, on vahvistunut vielä väkevämmin mielsssäni.
Meitä ihmisiä, niin nuorempia kuin vanhempiakin, niin naisia kuin miehiäkin, lapsia kuin aikuisiakin, on olemassa oikeastaan kahden laisia.
On ihmisiä jotka ovat jollain tapaa hyvinkin persoonallisia ulkonäöltänsä, enkä nyt tarkoita mitään pukeutumis tyyliä tahi muutoin herättävää käyttäytymistään, vaan ihan vaine sitä että on ihmisiä joiden naama on jollakin tapaa hyvinkin mieleen painuva. Jollakin lailla sellainen ettei se olen mitään "tusina tavaraa" jos nyt ( anteeksi vaine ) saan tällaista sanontaa käyttää. Heidän naamansa jää mieleen ihan vain yhdestä näkökerrasta. Heidät muistaa hyvin sen jälkeen uudemman kerran naamatusten tullessaan.
Sitten on ihmisiä jotka ovat juuri tätä "tusina tavaraa". Eivät ns. minkään näköisiä. Heitä ei muista millään vaik kuinka usein näkisikin. He hukkuvat massaan... unohtuvat. Heitä ei muista vaik kuin pinnistäisi aivonystyröitään.
Miksi se on näin? Mikä tekee jostain ihmisen naamasta mieleen painuvan? Miksi heidät muistaa? Mikä on se piirre tahi ominaisuus joka jää mieleen? Painuvatko samojan ihmisten piirteet jokaisen mieleen? Näämmekö kaikki toisemme samoin; toisia ei kukaan "näe" ja toiset "näkevät" kaikki?
Vahi onkoo sitten tämäkin vanhuuden tuomaa pohdintaa, havannointia tahi jopa piirrettä: sitä vanhemmiten pistää enempi silmälle ihmisten naamojan piirteet ennenmmin kuin esim. jonkin heidän tekemisensä; miten he liikkuvat, kävelevät, tms.?
   Tällaisia pohdintoja tämän vanhan aivoista nyt. Vanhan, väsyneen, joka ei nyt kehtaa, ei yksin kertaisesti jaksa, edes "oikolukea" tätä tekstiään jotta se olisi helpompaa lukia ilman mahdollisia skriivausvirheitä... sori.
   Hyvää yötä.

sunnuntai, 23. heinäkuu 2017

Tavan kakkupohja.

   Aikaisemminkin olen kirjoittanut tänne tämän ohjeen mutta olkoon "kertaus opintojen äiti" :

Gluteeniton, maidoton, "sokeriton".

089.jpg

5kpl kananmunia
saman verran juomalasiin Erytritoli-sokrua ja
saman verran YHTEENSÄ pottujauhoja +
mantelijauhoja + jotain vaaleeta gluteenitonta jauhoa, esim. Viljatuotteen tai Jytten vaaleaa.
3rkl vettä
2tl leivinjauhetta

- Mittaa juomalasiin kanamunat....
... toiseen saman verran sokrua.
- Kaada sokerit taikinakulhoon ja...
...mitta sitten siihen lasiin jauhot mittanasi kanamunalasin munamäärä.
- Kaada kanamunat taikinakulhoon ja...
...vatkaa sokeri-munavaahto niin kuohkeaksi että saat kirjattua siihen vaikka nimikirjaimesi sillä taikinalla.
- Sihtaa kaikki jauhot yhtäkyytiä sekaan.
- Pyörittele käsin sekoittaen jauhot sekaan - ÄLÄ VATKAA!
- Paista 180´C kunne kakkupohja on kypsä; taikinaa ei tartu esim tikkuun kiinni kun kopaset sitä kakukn keskeltä tikulla paiston aikana.
- Käytä haluamallasi tavalla...

sunnuntai, 23. heinäkuu 2017

Liki merta.

Gluteeniton, maidoton, sokeriton - kaiketon.

084.jpg

Loraus öljyä
n.8dl vettä
4-5dl irtonaista tummaa riisiä
1 kipale purjoa
2 kappaletta paprikaa; punainen ja keltainen
300g papusekoitusta ( Apetit )
180g katkiksia
115/200g savustettuja simpukoita valkosipuliöljyssä ( ei öljyä )
160g savulohta
mausteita maun mukaan; suolaa, mustaapippuria, yms.

- Lorauta öljy kattilan pohjalle lämpiämään.
- Lisää vesi - lämpiimään.
- Kunne vesi lämmä, laita riisit perään ja keitä lähes kypsiksi.
- Ripotelyy mausteet kattilaan.
- Pilko purjo ja paprikat sekä lisää ne kattilaan muiden sekaan.
- Sitten papusekoitus ja katkikset hivenen ennen riisien täydellistä kypsymistä.
- Vihon viimeisenä simpukat ja lohi.

Syö ja nauti.