maanantai, 20. helmikuu 2017

Koti?

     Voi miten äidin ( miun ) syväntä lämmittää ettäs nyt tällä viikolla tulee taasen tupani täytehen muoskiani. Yhtenä päivänä kenties kaikki he seitsemän kipaletta ja sitten muutoin noin puoli viikkoa osa näistä muoskistain. Kera mukeloihin - tietty.
   Siin on taasen "helinää ja helskettä, vilinää ja vilskettä" muutamaksi toviksi oikein kunnolla. Tuumailenkin että sitten kunne sunnuntai koittaa ja tupani tää Mahtavainen tyhjäksi sekä hiljaiseksi käypi niin tää Mummero huokaapi hiljaa, syvään ja antaamuksella: "Ah-autuutta, ah-ihanuutta, tätä hiljaisuutta!"
Siinä saapi taasen entisaikojen tapaan kattilat porista porinoitaan. Apetta jos jonkin laista on pöytään saatava.
Sillä ajalla on menijää ja lähtiää täältä tyköäni jos jonnekkin. Ja samoiten sitten tulijaa ja palajaa. Mutta sitten ehtoon käydessä, yön saapuessa, on kaikki silloisen päivän ruokakuntaan kuuluvat, yhes koos. Yön saapuessa saapi ns. laskia pääluvun että ketäs kaikkia sitä onkaan tänään tänne siunaantunut? Saapi antaa hyvän yön halin useammankin kuin myös hyvän yö toivotella kera sanojen: "Aamulla sitten nähdään.".
   On se vaine ihanaa kun miul on olemassa tällainen Majani Mahtavainen. Vieraiden tyköni saavuttua olen kuin risteys tällä paikallani asuntoineni. Olen kuin vankka kallio tahi tukikohta josta itsekukin voi käydä jossain tarvitsemillaan asioillaan ja sitten palata takaisin. Tää kun on tarpeekis lähellä tätä meitin "suurta" keskustaa mutta kuitenkin sopivan kaukana ettäs tänne on kiva ja helppo tulla.
Ja tää on myös sopivan kokoinenkin! Tänne mahtuu enempikin kuin vain mie ja joku toinen. Tänne mahtuu miun lisäkseni sen kymmen kunta muutaki kulkijaa kun vaine "sopu sijaa antaa" ja "siskonpeti" kelpaa.

   Kävimmä taasen tänään kuikuilemassa kahta eri osaketta. Että jos vaikka kuin... niistä itselleni tään Majani Mahtavaisen sijalle uutta kotia.
Tulin kyl siihen päätökseen ettäs ei kuitenkaan. Eikäs sit millään. Kummassakaan niis kun ei ilmastointia ollut. Toisessa oli rakenteissa ( ainakin kellarikerroksen saunaosaston rakenteissa ) ns. kosteusjäljet silmin nähtävissä. Tuntui hengityksessäin het´ sillään. Pisti haukkomaan henkkeä ja kunne kotia pääsin niin nakkasimpas allergiatabut helttaani ja -suihkehet klyyvariini.
   Mietin ettäs jos ja kun joskus viel siihen vaiheeseen tulen ettäs on AIVAN PAKKO muuttaa tuollaiseen asumaan niin onhan se sit kauhia paikka. Ensinnäkin jo siltä kantilta ettäs tällainen valmiiksi "hermoheikko" allergikko sinne laitetaan niin enhän mie sitten sen ensimmäistäkään tervettä päivää nää. Se on kuin "selvää pässin lihaa" että silloin alkaa taattu sairauskierre.
Mietinkin että miten on mahdollista ihmisten asustaa sellaisissa asunnoissa. Ok, ne ovat suhteellisesti halvempia ostaa ja asuakkin kait mutta se että eivätkö kaikki ( eivät kai ) ihmiset sairastu niihen myötä kaiken maailman sairauksiin? Luulisin että sitten viimeistään puhkeaisi "oudot" oirehtimiset, tulisi jatkuvat sairaslomakierteet, yms.. Mitenkä ihmiset yleensäkään voivat asustaa ja pärjäävät sellaisissa asunnoissa? Vai eivätkö kaikki vain ole tällaisia "yliherkkiä" ja reagoi mitenkään tuollaisiin ympäristötekijöihin?
   Tuumailin myös että vaik ne kuin edullisemmaksi tulisivat kuin tää nykyiseni koti niin kun ne nyt sit olisivat myös pienempiä kuin tää niin enhän mie sinne sit ketään vierastani mahtuisi majoittamaan mihkään nurkkaan! Eli vierahat ja vierailut pitis sit lopetella kokonansa. Surku.
Mitenkäs sitten kävisi muoskieni kera? Entäs muoskieni mukeloihin? Heidänkin käyntinsä, saati yöpymisensä, harvenisivat olemattomiin.
Entäs tyttäreni 24/7? Hänen takiaan täytyisi taasen aloittaa kaik uudelleen ( jos hän nyt siellä kuitenkin joskus yötä kävisi ): jälleen kerran ulko-oviin sisältäkin päin avaimella toimivat lukot. Jokin kaappi tahi komero avaimella lukittavaksi ettäs saan sitten yöllisiksi ajoiksi kaiken hänen touhuamisensa tavarat lukkoin taa. Ja entäs sitten se ettei toisessa olisi ollenkaan omaa ulkoilualuetta! Ei parveketta, ekäi taka- tahi etutonttia. Missäs mie sitten voin tyttäreni kera käydä ulkona? ( Hänen kera kun ei paljoa yleisille leikkikentille tms. mennä leikkimään ihan tuosta vain. )
   Joten se niistä "uusien" kotien "ihanuuksista".

   Tänään kävin myös entisillä kotiseuduillain. Siellä naapurustossain. Eräiden ihanien naapurieni tykönä.
Käytiin ensin käppäilemässä tutuilla metsäteillä ja sitten istua nakotettiin keittiön pöydän ääressä rupattelemassa tovinen ja toinenkin.
   Mietin että tulisikohan sitä näin piettyä yhteyksiä näihin kaikkiin entisiin naapureihini jos asuisinkin jossain siel lähempänä - samalla kylällä kuin hekin? Entäs jos asustaisin vaik siin entisessä kois? Tuskimpa vain. Se olisi se kuin "ei suuterin lapsella kenkiä ole". Eli eihän sitä varmaankaan silloin, sitä olisi niin kuin liian lähellä, liian liki, jotta viitsisi ottaa ja lähtiä "aidan toiselle puolelle" naapurin kylään.  Pitää vaine olla näin "hivenen" kauempana ettäs tulee puolin tahi toisin yhteyksiä piettyä.
Ja onhan se tuttuakin tutumpaa ihmis elossa ettäs kuta kauemmaksi kotoasi lähdet niin sitä toden näköisemmin sie siel kaukana kotoasi sit törmäät naapuriisi...

   "Törmätään kun yhteen satutaan"... ja kuten tuo Joel Hallikainen nyt parhaillaan tuol töllössäin hempeällä äänellään laulelee et "Halipula jokaisella joskus on..." niin mie mietin tätä konettain näin nakuttaissa että näinhän se kyl on. Muillakin juuri nyt. Voi sitä kaipuun ja etenkin hellyyden kaipuun määrettä, mitä voi ihmisessä ollakkaan! Ei sitä kyl uskos millään.
    Mietin että ihmiset jotka eivät ole kenties koskaan olleet parisuhteessa niin tuntevatkohan he tälläistä tunnetta? Tietävätkö he mitä tää on? Ja jos se kaihertaa siel jossain heitin sisuksissaan niin mitenkä se siel "mönkii"? Miten he kuvaileisivat sitä? Mitä he ajattelevat siitä tunteestaan?
Mutta sitten he, ja me, jotka parisuhteessa olemme olleet ja "hyvässä lykyssä" sit viel kuten miekin niin ns. koko elämämme niin uskon tietäväni ettäs meillä se on ( anteeksi vaine jos joittenkin varpahille täsä astelen mutta... ) varmaankin kauhiampi. Olemmehan aikoinaan tottuneet siihen että kun halipula iskee niin siitä viereltämme sit löytyykin se toinen jolta on voinut saada halin tarvittaessa. On voinut kömpiä kainaloon, tahi vällyin alla, kun siltä on tuntunut. Muttas nytten kun häntä ei olekkaan olemassa niin mites sitten? Ainut mitä voi tehdä on kietoa omat kätensä kylkiään myöten ympärilleen ( sen minkä ulottaa ) ja halata itte itseään. Se ei kyl paljoa lohduta. Ei lämmitä tahi muutoin tunteita hoitele. Ei siin vaine ole samaa tunnetta ja hohtoa kuin toiselta saadussa halissa.
Ei vaine ole ketään joka siusta huolen pitäisi. Ei ketään joka välittäisi - lämmittäisi niin mieltä kuin kroppaa. Snif...
   Tunne on vähän saman moinen kun kotia saavut ja kotisi tyhjä on: ei ole ketään joka siut kotiisi toivottaa terveheks tulla. Ei ole toivottelijaa jok vaikka jo ovelta huikkaisi et missäs kävit? Tahi: "Mitäs näit?" "Tuliko tuttuja vastaan?"
Itse saat ittesi terveheks toivotella, tulleeksi tupaasi. Itse saat ne kantamuksesi kannella, kuulumiset sisälläs pitää. Purkaa kantamuksesi, asettaa asiasi sijoilleen ja rojahtaa vaik keskella lattiaasi. Ei kukaan siuta siitä pakota liikahtamaan - ei kiellä, ei myönnä. Ole kuin olet - eikä kukaan välitä.
 

maanantai, 20. helmikuu 2017

Suklaamuffinit.

005.jpg

Gluteenittomat, maidottomat, Erytritoli-sokerilla.

2 kananmunaa
1dl Erytritoli-sokrua
100g kasvis-leivontarasvaa
1,5dl mantelijauhoja
1,5dl Viljatuotteen tummaa jauhoseosta
1dl vettä
50g kookoshiutaleita
40g tummaa Stevia-suklaata
2rkl kaakaojauhetta
2tl leivinjauhetta
1tl kaardemummaa

- Sulata kasvisrasva.
- Rouhi suklaa veitsellä rouheeksi tahi veistä se lastuiksi.
- Sekoita kuivat ainekset keskenään sekaisin.
- Vatkaa kananmunat ja sokeri "kirjoitettavaksi" vaahdoksi.
- Lisää käsin kapustalla hämmentäen munavaahtoon vuoron perään kuivia aineita sekä sulaa rasvaa että vettä.
- Annostele muffinivuokin.
- Paista kiertoilmauunissa +180´C n.15-20min tai kunne muffinit ovat sisältään sopivan kypsät.

   Sain tästä taikina määrästä kahdeksan kohtuu kokoista Amerikanmuffinivuoka-muffinia.
   Itselleni kelpaavat näin "äkki-makian"-nälkään tälteensä mutta jos haluat niin kastele muffinien laet sulassa suklaassa. Tai koristele tomusokerilla ( jos kestät sokeria ) tahi vaikkas kookoskermalla.

sunnuntai, 19. helmikuu 2017

Täytekakku- tai kääretorttupohja.

003.jpg

Maidoton, gluteeniton, Erytritolisokerilla.

4 kananmunaa
1,5dl Erytritolisokeria
1dl mantelijauhoja
1dl perunajauhoja
2tl leivinjauhoja

- Vatkaa kananmunat ja Erytritolisokeri kestäväksi vaahdoksi =
pystyt kirjoittamaan vaahdolla kirjaimia munavaahdon pintaan.
- Sihvilöi joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet.
- Kaada kasvisrasvalla voideltuun ja vaikka kookoshiutaleilla "jauhotettuun" kakkuvuokaan. ( ¤ 23cm )
Tai vastaavasti leivinpellille johon olet laittanut leivinpaperia.
- Paista +160´C kiertoilmauunissa n.40min - tai kunne kakku on sisältänsä paistunut valmiiksi.
( Kokeile vaikka tikulla kakun sisältä onko massa jo kypsää. )

- Käytä mielesi mukaan; leikkaa kahtia ja täytä täytekakuksi - koristele.
Tai vastaavasti tee pellillisestä joko kääretorttu tahi leikkaa keskeltä kahtia, täytä ja laita toinen puolisko yllensä toiseksi kerrokseksi, täytekakuksi - koristele.

sunnuntai, 19. helmikuu 2017

Sämpylän pämpylät, porkkanalla.

Voiko joku näin hyvää tehdä!

010.jpg
 

Maidottomat, gluteenittomat, sokerittomat, hiivattomat.

6 kananmunaa
2dl Jytten tummaa jauhoa
2dl Jytten vaaleaa jauhoa
3dl hienoa porkkanaraastetta ( n.6 pientä porkkanaa )
50g sulatettua kasvisrasvaa
6dl vettä - tai muuta nestettä
4rkl psylliumjauhetta
2tl leivinjauhetta

- Kuori ja raasta porkkanat.
- Vatkaa kananmunat kestäväksi vaahdoksi.
- Sotke kuivat aineet keskenään sekaisin.
- Lisää munavaahtoon vuorotellen kuivia aineita, sulatettua rasvaa, porkkanaraastetta ja vettä.
- Sekoita tasaiseksi massaksi.

006.jpg

- Pyöräytä ruokalusikalla taikinasta ottain leivinpaperille sopivan kokoisia sämpylöitä.
- Paita kiertoilmauunissa +160´C n.40min. - tai kunne sämpylän pämpylät ovat kypsät
- NAUTI !

tiistai, 14. helmikuu 2017

Ystävyyttä?

   Ystävänpäivää vietellen kera tyttäreni 24/7 ihanan lämpimässä, keväisessä säässä. Jopa niinkin lämpimässä että tämä tyttärein miun nokkansa "raaskii" ulos laitella jo toista päivää perätysten! Hän kun on tavallaan sellainen ihminen että näin jos olisi ns. normi kevättalven keli ja sää niin taatusti hän sisällä aikansa viettäisi eikä ulos urkenisi sit milläskää. Mutta annas vaine olla kun ilmat lämpiävät senkin verta mitä nyt on tehnä näille parille päivälle, lämmön keikkuessa jopa +5´C tietämillä, niin neitihän "asuu" ulkona. Mutta jos sää olisi jatkuvaan sen +5´C eikäs mitenkään poikkeava niin hänhän ei ulos silloin urkenisi. Ei tosiaankaan. Se vain pitää olla sellainen - tiedättehän - tarpeeksi lämmin sen hetkiseen normi lämpötilaan nähden, silloin ulos uskaltautuu hän. ( Tietty kesäsäät ovat sitten asia erikseen... silloin asuisi ulkona koko ajan. ) Nytkin touhuaa tuolla takatontillani jo toista, kohta kolmatta, tunteroista kuten eilenkin tyköni tultuaan.
Hän nauttii näistä "lämpimistä" säistä touhuten lumen ja hänelle sinne ulos kantamani veden kera. Aika sujahtaa siel touhutessa nopsaan. Mie sit vastaavasti touhuan tääl sisällä ( tänä aamuna tehtiin yhdessä kalakukko ja nyt se muhii tuolla uunissani ) tahi kuten nyt niin istahhin alas ja nakuttelen tätä konettain.

   Mietiskelen täsä että on se vaine kumma miten ihmispolon mieli onkaan muuttuvainen? Miten sitä eri ihminen ajattelee samaakin asiaa ihan erilailla kuin joku toinen? Onhan se kiva että meitä on se useampikin millona erilainen ihminen ja jokahisella omat mielipiteet muttas kun haluaisi että olisi edes se yksi ja tietty ihminen kanssani joka olisi useammastakin asiasta samoilla leveleillä kuin mie.
   Tosin eihän tästä maailmastamme oikeesti tulisi mitään jos me kaikki ajattelisimme samoin. Jos kaikki me sen-millonaa-kertaa-millona päätä tahtoisimme toimia samoin päin. Silloinhan ei tapahtuisi ns. mitään tääl Telluksellamme. Mm. kehitys jurraisi paikallansa. Jotenka tarvitaan ehdottomasti erilaisuutta jotta ihmiskunta pysyisi liikkeellä, kehittyisi, haastaisi itseään ja - niin, olisi myös erimieltä toistensa kera. Joka ei tietty sit niin kivaa olisikaan. Tulee eripuraa, kinoja ja riitoja kera isojen sotienkin. Plääh - se ei olekkaan niin kivaa. Et toisaaltaan sittenkin olisi ihan kiva jos kaik ajatteleisi samoin kuin muutkin; säilyisi sopu ja rakkaus päällä Maan.
   Mutta mites sitten me ihmispolot? Me, tai siis mie, joka yssin olen ja sitä Toista Puoliskoani halajan? Kuis mie sitten? Kuis mie sen toisen osasen ittelleni löytäisin ja saisi? Mistä mie miehen moisen rinnalleni löytäisin joka kattoisi kanssani samaan suuntaan? Ajatteleisi asioista KUTAKUINKIN samoiten kuin mie jotta meistä voisi se pariskunta tulla. Ja jotta emme sitten keskenämme ihan tukkanuottasille alkaisi... Oltaisi vain silleen kivan haasteellisesti hivenen erimieltä asioista. Silleensä ettäs hiottaisi toistemme kulmia vähäsen pyöreimmiksi. Tasaisimme kupruja toistemme mielistä, silottaisimme Ison Maailman toisiimme kolhimia kuhmuja ja voideltaisiin toistemme mieltä kuin ajatusmaailmaakin ihanan hoitavilla ja hellivillä uusilla ideoivilla ajatuksille.

   Mietiskelen ettäs että kuin sitä ihminen onkaan toiselle raadollinen?
   Omaan tätä nykyä sellaisen sairauden jolle ei parannusta ole olemassa. Sellaisen joka vaikuttaisi myös mahdolliseen tulevaan kumppaniini siin että hänen pitää ensin harkita ihan kunnolla, perin juurin, ettäs alkaako hän olee mun kaa? Haluaako riipakseen tällaisen ottaa?
Ystäväni, Hyvät, Rakkahat jotka ovat tästä kuulleet ja haluavat edelleen rinnallani seisoa sekä kulkea, ovat sen ymmärtäneet ja hyväksyneet. Muutamat heistä ovat todenneet tyyliin et mitäs sitten - elämä jatkuu. Mutta muutama on heistä ollut sellainen että välit poikki on laittanut. Hyljännyt on. Etsinyt toisen junaraiteen elämälleen.
Yhden ystäväni ( tai kaksikin ) olisin heistä halunut hirrrrr-mu mielelläni "säilyttänyt" rinnallani muttas minkäs teet - he eivät. Toinen heistä oli ilolla tässä taanoin miuta tykönsä ottamassa kylään mutta sitten kun "tyhmyyttäni" kerroin hänelle suoraan et omaan nyttemmin tällaisen kivan sairauden niin oli kuin seinä olisi tullut vastaan. Tyylinsä muuttui tylyn jäätäväksi. Oli kuin olisin niiltä sijoiltani saanut ulos kotoaan marssia ja ulos ovestansa vaeltaa.
   Nyt sitten mietiskelenkin näitä toisen raiteen valinneita ja heidän tyyliinsä peilaten että pitää muuten olla aikas vahva ihminen hän joka joskus mahdollisesti miut hyväksyy kumppanikseen. Ei vaine mahda mitään.
Maailma on raadollinen ja miun pitää se vaine hyväksyä. Tahi siis hyväksyä se ettäs voin ollakkin koko loppu elämäni yssin., ilman kumppania. Vaik kuin halajan miestä vierelleni...

   Mietiskelen "entistä" elämääni ja sitä et kuis sitä olisi kenties tehnyt toisenlaisia valintoja elämässään jos olisin jo silloin tajunut tietyt oireet? Jos olisin tajunut että tämä tahi tämä johtuukin tällaisesta sairaudesta. Esim. silloin teinivuosina jos olisin tiennyt että mistä johtui se etten kyenyt jaloillani liikkumaan, niin olisinko jo silloin päättänyt tehdä jotain toisin kuin mitä silloin tein; jalat taasen alleni saatuani elin kuin ei mitään. Elin ihan normaalia elämääni. Entäs olisinko uskaltanut ajatella perheen perustamista? Olisinko uskaltanut tehdä näitä ihania muoskiani miun, olleskana? Tai sitten myöhemmin samaisten oireiden vielä useastikin uudelleen esiin tullessa, olisinko voinut toimia toisin? Olisinko ollut syytä lähteä "viimeistään" silloin ettimään syitä niihin? Ajatella että näille oireilleni on jokin "vakava" syy,  jokin sellainen joka vaikuttaa niin minuun kuin silloiseen aviopuolisooni sekä myöhempiin kumppaneihini ja elämääni? Mutta ei. Ei ollut älyä miulla sen verta eikäs niillä lekureilla joiden tykönä kyseisten oireideni kera ramppasin.
   Monen monta jossittelun vaihetta voinen näin jälkikäteen tuumailla tästä "elämänkumppanistani" kuin myös pähkäillä sitä ettäs mitä elämäni olisi nyt jos olisin aikoinaan tajunut ja ymmärtänyt tällaisenkin sairauden olemassa olon? Mitä olisin tajunut tietää tehdä toisin? Mitä olisin halunut tehdä toisin? Mitä kenties jättänyt tekemäti tahi kokemati? Ja sekin näin jälkikäteen askarruttaa mieltäni miettiväistä ettäs olisiko miulla ollutkaan niitä kaikkia kumppaneitani joita nyt on ollut jos olisin tiennyt tään ja heille siitä rehdisti sitten kertonut? Kuis moni heistä olisi lähtenyt lätkimään häntä koipien välissä jo pelkästään silloin kun kadulla samaa puolta astellen vastatusten olisi tultu?

   Tuntemattomat ovat ihmisen tiet - ja mielet.