lauantai, 19. lokakuu 2019

Poikin, pitkin, pätkällään...

   Äitini soitti ja harmitteli, iän ikuisena Durasell-pupuna hyörineenä, ettäs kuin pitää asettua nyt aloilleen koska on täsä viimo päivät rinnasta puristellut ( tilattiin jo yhdessä tuumin hänelle lekuri aika tutkimuksiin... ). Tokaisin hänelle kun kyseli sit ettäs mitäs mie teen, jotta kun saisikin joskus olla vaine kotosalla. Olla öllötellä vaik yhden kokonaisen päivän muttas kun ei ni ei. Se vaine on silkkaa tosiasiaa ettäs aina on jotahin tekemisen sarkaa olemasa. Ei tarvii jouten olla olleskana. Mietinkin siin äänehen hälle että mitähän ne TOISET ihmiset päivät pitkät pääskytysten kotoinaan touhuavat? Ovatko aloillansa vahi löytyykö heillekkin ain jotahin työn-kuvaa tehtäväksi? Jotenkin vaine tuntuu ettäs VOIKO olla kotia josa ei olisi ain jotahin... pientä... laittamista... "viilaamista". Vahi mitä tuumaatte Armaat Lukijain miun? Miteskäs se Teitillä on? Itselläin esim. tänä pänä on ollut huushollini putsi-putsitusta toista päivää jo. Onneksein sain sen nyt tältä hollilta plakkariin. Sitten pyykin pesua, syönti, pottuin keitto Kaikettomiin Pottuleipäsiin ja itse leipästen teko sekä paisto. Nyt pitis kiiruhtaa ulkosalle hivenen haravoimaan syssyn tään olevaisen lehtisiä kasaan, pinoon, pitkin, poikin, muttas taijampas ottaa ja jättää sen tekemäti sittenkin. Jätän vähäsen "siementä" toisellehin päivälle alkavalle. Ei vaine, en vaine viitsi oikein mennä tuonne ulos satehen sen millonanen ensimmäisen ja sit sen millonanen toisen pisaraisen välihin, tieten tahtoin isseäin kastelemaan VAAN vuotastelen sittenkin päivää poutaisempaa. Tottapahan tuo joskus taasen Armasta Aurinkoakin näyttävi Taivahankannella suurella eikä suinkaan "pärekopan" alle sitä piilohon laittanut ole - Ukko-Ylimmäinen!  Sen sijaan otamma ja MIEHII aloitan olemisen ( vaik juurikin äsken marisin ainaista jonkin tekemistä! ) . Katon vasiten kuin kauan tällä Mummeroisella menee kunne se tuo synnynnäinen, geeneissä peritty, "Durasell-paristo" pistää taasen evästänsä liikuttamahan johkin suuntaan? Luulen että ei mene kauaa... tunteroinen, kestäisinkö kahta? Tiedän vaine sen jotta en osaa tietenkää tätäkää tulevaista "olemisen" aikaa olla vaine. Ainaskin pitää käsilläin samalla tehdä jotahin. Tahi vaikka lukea kirjaa, katsella valokuvia, tms., muttas jotahin "pientä" ainakin... Muutas sitä ennen kuiteskin piskuinen tovi täsä nakuttain, jookosta joohan? ( Tulipas muuten hyviä Perunaliepuskoita: otimma uunista poies ja maistoin - jamskista! ) Se sitten eileennä ( tai siis toissa yönä jo ) antoi tänne hivenen lunta valkiaa. Päiväsen se pysytteli Telluksemme tään pinnassa kunne sulaa alkoi. Kiitelimmä vaine onnevain osuvaa kun jo tuossa aikaisemmin olin ne talviset tassut vaihdellut Hepo Hopiallein, vaikkas en mie eilennäkään misään sillä karautellutkaan ( siivoilin vaine  silloinkin Majaani tätä Mahtavaista. ). Laittelin vie oikein kuvan siitä valkiaakin valkiammasta pinnasta Ystävälleinkin muttas eipää tuo sitä sen kummemmin kommentoinut, ei. On se vaine kumma juttu mitenkä sitä Suomalainen Mies ( siis mies isolla M-kirjaimella ) voi ja osaa, olla hiljaa ja vaiti. Eiköö miehillä yleensäkään ole mitään puhumista, sanomista, mielipidettä, tahi muuta sellaista, vahi miksi esim. tää Ystäväisenikin ain niin hiljaa on? Vahi onkoo vaine ain miulle sattunut ne KAIK hiljaisimmat Miehet? Tai... juttelevatko he sitten toisten ihmisten kera - eivätkä halua pakista miun kera? Tai sit onkoo miulla kera hänen/heidän väärät juttuin juuret? Pitiskö pakista jostahin miehisistä, miehisemmistä, jutuista? Kalastuksesta? Metsästyksestä? Autoja, autoilusta? Mahi mistä? Kun tuntuu ettäs niistä mie aikas paljon yleensäkin pakisenkin: pakisenko sit siis vääristä? Pitiskös olla jotahin hempeetä, tunteelista, tunteista, yms.? "Kenpä tietäis sen, ken arvaisi touttuden...?" Ihan kuten sain täsä kuulla Ystävältäiseltäin tältä ( nimeltä mainitsemattomalta ) ettäs olen boheemi-tyyppi! Miekö, että-kö, boheemiko? Ihanko totta? Enpäs ole viel tähän ikääni asti sellaista "määritelmää" issellein saanut, saati kuullut. Oikein on pitänyt sen jälkehen alkaa AJATELLA että millä tapaa mie muka boheemi olisin? Misä se miulla ilmenee? Ja kyselin mie tuolla naama-taulullakin Ystäviltäin, Hyviltä, Rakkahilta, jotta kun miuta näin kutsuttiin niin mitenkäs HE sitten miut näkevätkään? Kyl mie ennemmin näiden Ystävieni, Hyvien, Rakkahien, määritelmistä, issein tunnistin kuin tästä boheemisuudesta. Miusta kun boheemi on hivenen sellainen omissa oloissaan viihtyvä, hivenen hippiyteen taipuvainen ihminen. Hän on sellainen "leväperäinen", kaikesta luonnosta, luonnollisuudesta, yms. kiinostunut hemmo. Jorvaileva, aikaa kuluttava, tms.. Jymmärrättekö te mitä tarkoitan? Miehän olen... Mitäs sanoisin? Jos lainaisin näiden Ystävien, Hyvien, Rakkaiden sanasia vähäsen mukaan niin olemma mie taiteellinen, luova, keksivä ( toivon mukaan näitä kaikkea kolmea? ), topakka ja luja kuin kallio ( joo, välleen liiankin luja ja itsepäinen - myönnän sen kyllä ), aikaan saava ( kyllä - kait... ) positiivinen ( siinä onkin sit pitelemistä ettäs ain yrittää positiivisenä pysytellä kun tuntuu et välleen mieli maita mataa... ), räiskyvä ( juups, ja nimenomaan suorasanainen räiskyvällä tavalla monesti ) sekä viel tunteellinen että herkkä ( kyllä muuten! Totta tosiaankin! Sitä mie olen! Välleen ihan liikaakin tuntuu miusta issestäin. Sillä itku on herkässä, ikävä kaihertaa vähä välleen - kuten nytkin - ja aikas hyvin taitavat "tuntosarveni" toimia toistenkin tunteita ja mielenlaatuja tutkailessa ja tulkitessa. ). Piste. Toivon mukaan en nyt "kehua retostellut" ylen äijy - poies se musta. Ajattelin vaine suorasanaisesti, suoraviivaisesti. Siten kuten mie isse issein koen. Ei muuta. Mut muutapa kuiteskin: Eiköö tuo ole nyt jo tarpeeksi kauan tään Mummeron persuus yhessä kohilla ollunna näitä ajatuksia nakutellessain? Taidanpas unhohon jättää tään "kapisen" kapistuksen täsä sormieni alla ja alkaa nyt touhuamaan jotahii. Vaikkas niitä pyykkejäin - ne kun varmahan jo kuivuneet ovat niin ettäs voisin vaik alkaa ammentamaan kaappeihin niitä... Joteska: "Heissan!"

tiistai, 15. lokakuu 2019

"Ehtiihän sitä..."

    ...vaik siel haudassakin maata mutta olipahan taasen rupeama unettomia öitä!
   Siin meni valahtelemati sellainen viikkonen-toista sankkevan vähillä unosilla kunne sitten tuossa mennehen suunnuntain ja maanantain välisenä yönnä kun täysikuu taittuvi laskevaan kuuhun, sain nukuttua kahden tunnin pätkän yhtä kyytiä ihan todellista unta!
Saatte muuten uskoa Armaat Lukijain miun kuin tuntui ihmeelliseltä herätä sellaisen ihanan unen jälkeen, ja kun viel tajusin ettäs nyt muuten NUKUIN ihan oikeesti syvää, ns. hoitavaa unta! Sitä ei voi varmaan tarpeeksi hyvin näin sanoiksi pukea ja kuvailla toisille mutta ah, mitä autuutta se olikaan. Wau!
Ja nyt sit jo viimo yön aikana useammankin pätkiä ihan oikeaa unta.
   Nyt alkaa tuntumaan että täsähän jotahin jo jaksaakin eikää kuljeksi vaine simmut ristissä. Sitä niin kuin Maailma avartuu ihan oikeesti. Näkee kaiken taasen "maailman näköisenä" eikää vain simmut sikkuralla, luomet lurpallaan, ns. arkista hämäryyttä.
Voin kuvitella jo jotahin tekeväni ( kuten mm. tään päivän olen "istunut tällä koneellani" ja tehnyt valokuvistani yhtä tilaustyötä ) ja jopa järjellisesti tekemisissäin mukana ollen.
   Mietin jotta jos olisin josain töissä, vasiten jossain sellaisessa tarkkuutta vaativassa työmaassa, niin mitähän se olisi ain tällaiset unettomat yöt, unettomat jaksot? Ne olisivat varmaan yhtä helvaten! Mitenkä silloin voisi työtä tehdä täysipainoisesti, tuotannollisesti, vastuullisesti, yms.?
Tietysti ottamalla niitä unipillereitä sitten. Niitähän mie täsä jo harkihhinkin tällä "jaksollain" ihan tosissain tuossa loppupuolellaan mutta onni ne jäivät viel vaine harkintaan: en kerennyt ihan oikeesti kopasta. Jääpähän elimistöltäin se "riemu" viel kokemati.
   On se vaine jänskä juttu tuo Kuu-Ukkonen kuin nuinkin suuren vaikutuksen saa aikaseksi ihmis´poloiseen , sen suuremmin voimastaan mitään isompaa haloota tekemäti?

maanantai, 14. lokakuu 2019

Kaipuu toiseen ihmiseen.

   Kaipuu toista kohden kun toinen on kaukana. Kaipuu vielä silloinkin kun toinen on siinä/tässä ihan vierellä.

   Se tunne kun joutuu jättämään tahi jättää toisen kun itse lähtee! Se on sydäntä raastavaa.
Mietin ettäs mitenkä he jotka alvariinsa käyvät josain kaukana kotoaan töissä, keikoilla, tms., niin mitenkä he kestävät ne ainaiset erot ja vasiten eronhetket nuo? Mitenkä ne hetket riipivät mieltä, raastavat rintaa! A-pu-va!  Miulle kun tuntuu jo tällainen "kerta-linttuu" olevan yhtä tuskaa!
   Se kauhun tunne kun tajuaa että ARKI odottaa, on edessä, eikää se toinen olekkaan enää siinä saatavilla, rinnalla!
Tuntuu että mitenkä sitä osaa enää elää arkea harmaata, vasiten yssin? Mieluummin olisi toisen tykönä vielä ja mikä mielekkäämpä; jakaisi ne kaik arkiset hetket, huolet ja ilotkin toisen kera.

  " En halua, enkä tahtoisi vielä kaiken tuon loppuvan. Haluan yhä ielleen elää tuossa paikassa ihanassa, tuossa "pumpulissa". Kotonani!"

   "Ennenkinhän sitä ollaan oltu viikon, kaksi, tahi enempikin erossa mutta nyt tuntuu että tää tuleva viikko, yssi tahi useampikin viikko, tulee olemaan varmasti todella vaikiaa. En halua olleskana!
   Eronhetken tuon tullessa teki mielein miun heittäytyä lattialle makuulle. Esittää itku-potku-raivari tahi ainaskin tarrautua johkin pöydän jalkaan kiinni ja jäädä siihen paikalle."

   Eikää tosin vaine tää yssi ja ainua hetki ("eron hetki on kallis" ) vaikiaa ole... kun siihen viel lisää sen mitä yhdessä ollessa kokee niin sittenhän se on jo "soppa valmista";
   Se sykähdyttävä hetki kun toinen haluaa ja ottaa tykönsä.
   Se onnen hetki kun toinen haluaa miut, siis MIUT, vierellensä, paikalle tuolle misä itsekkin on!
   Ja jo tätä yhdessä oloa ennen koettu pieni jännityksen ja kaipuun poikanen ilmassa: nähdään aivan kohta, aivan kohta... "Kiirehdi, kiirehdi jo - mutta varovasti silti jotta pääset ehyenä perille, viereen toisen." Vasiten kuin se varovaisuus mitään taetta sille antais et ehyenä perille pääsisi? Tuskinpa vaine - se on vain sellainen uskomus, toive, mielen päällä oleva ajatus. Et jos liikaa kiiruhdat niin et huomaa kaikkea olenaista ja sit sattuu piean jokin onnettomuus. Jos taasen kiirehdit "harkiten", "kiel keskellä suuta", niin voit todennäköisemmin silloin hyvän onnen siivittämänä päästäkkin perille toisen tykö?

   Ja kun on tykönä?
Se jatkuva onnen tunne kuin onkaan hyvä siin olla. Kuin luottaa toiseen, kuin haluaa turvautua toiseen, nojata toiseen. Se on mahtavaa.
Mutta sit samalla huutaa kaipuuta toiseen. Haluan vielä enemmän, vielä likemmä. Ns. toisen ihon alle asti. "Sallithan...?"
Ja samalla "pelko persiissä" ja kaipuu siitä että kohta se Eron-Pahulainen etehen tulevi! Tavallaan tuntea kaipuuta jo valmiiksi että kun toinen lähtee kohta! Mutta tietää kuitenkin sen hetken tulevan vääjäämättä kohta vastaan: se on kuin Kapteeni-Koukkua metsästävän Korkotiilin tikitys: tulee muuten aivan varmasti vielä etehen!

   "Haluan viereesi vielä. Otathan vielä? Aivan liki - sydämeesi."

sunnuntai, 13. lokakuu 2019

"Kauaksi on pitkä matka."

   Näinhän se on. Sitä kiellä en. Muttas laitoimpas sen nyt tähän otsikoksi kun se kävi niin hyvin yksiin nuiden edellis päiväisten otsikoihin kera.
Sillä oikeestihan... toissapäiväinen meni Venhollain käydessä. Katsastin seutukunnat ne siellä ynpärillään, ja eilennä sit roikuilin kansallismaisemissamme, alias Väisälänmäellä. Et näin kauaksi mie niinä päivinäin "pääsin".
Tänään sit aatoksissain siinsi jo niinkin kaukainen ( tuo "kauaksi" -momento ) kuin tää meitin "paikallinen" citymme Iideni! Wau! Ja siin samalla sitten tietenkin kameraillain heiluen jokahisessa niemessä, notkossa ja saarelmassa sen paikan ja kotini välissä muttas...
... Näyttäisikin nyt näin aamu simmuin avattuain että ei olekkaan Mummerosta tästä lähtiäksi mihkään? Taitaa pittää pittää ns. rokulipäivä?
Ei vain "Lyyti kirjoita", ei mieli anna. Maita pitkin majellaan nyt.
   Ja muuten, PS: kuvia ei ielleenkään tule kun "kansainvälisissä yhteyksissä" elikkäs kamerain ja tään tietsikan välisissä piuhoissa on jotahin häikkää edelleenkin. Ei sekään "Lyyti" nyt "kirjoita"...

   Mitä se vaatii että toisilla onni on ja toisilla ei? Miksi sitä toisille suodaan ja toisille ei? Sanoin: "Kuka sen säätää, kuka sen määrää?"; voisin loineh lausumahan miekin sen jonkusen laulajan ohella.
Kun mietin isseäin kuin sitä olinkaan onnein "vaaleanpunaisessa pumpulissa" toissa ehtoona, kuin sitä luotto oli huomiseen ja sen kantavuuteen niin sitten taasen kun menhään näin aallokon pohjalla pohja mutia mönkien niin – miksi?
Miksi ei ole miulle-hin suotu tasaista, "arjen tasaisen harmaata" onneva, vaan pitää sit ainas näin lykkimällä lykkiä. Annostella sinne tänne kuin almuja heitellen että katoppas, on sitä tällaistakin olemasa, muttas eihän sitä siulle pitemmäksi aikaa suoda - ja vejetään se sitten poies ulottuviltain!?
   "Uskossa, toivossa, väkevässä" haluaisin nytkin täsä elellä ( voi kuin haluaisinkin! ) muttas pahoin pelkään ettäs "maitojuna" vuottaa mieltäin hiljalleen kytevää. Paree olisi varmaan et jo NYT hyppäisin siihen vastaan tulevan junan kyytiin, joka takaisin viepi tuonne... niin mihkä? Tuonne... tuonne... vuotas vaine: yksinäisyyteen, issein luokse. Olisiko se paree sanavalinta?
   Kun mietin nyt tätä pohdinnassain ollutta "pääasiaani" niin luulen, näyttäisi, ettäs senkin "vaakakupponen" kallistuvi tuonne epäonnistuneiden, toteuttamattomien unelmien puolelle. Se ei vaine pitemmän päälle onnaisi, ei pelittäisi - vahi mitä olette mieltä?
Ei miun itsein, vain ja ainoastaan miun itseni, "usko" kanna sitä. Eivät hartiani ja rahkeeni riitä.
Vaik kuin mie jo suunittelin sisustuksetkin tuohon "tulevaan" tilaani, puotiin pieneen...
Periksi vaine on miun annettava, vahvempien tahtoon taivuttava.

lauantai, 12. lokakuu 2019

"Tietä käyden...

   ...tien on vanki. Vapaa vaine on umpihanki."
   Siinäpä sitä täksi päivää mottoa suurta. Kohta hyntyttä niskaan ja mirs-marssien tuonne Luonto-Äidin helmoihin. Tarkoitan ettäs tänään olisi tarkoitus käväistä hivenen isompaa hollia seassa puun ja pensaan. Jokunen torikin isosen lainen valloittaa... Mutta kassotaan: "Ita on aamua viisaampi." tässä varmaan.
   Yön tummat tunteroiset eivät antaneet sittenkään rauhaa vaikkas mie niin luulin ja TOIVOIN ennen kaikkea suuresti. Yhä ielleen valvon vaine. Nyt jo kohta siis viikkonen taasen vierähtänyt tällä tyylillä! Tuntuu, yön nuina tunteroisina, valvottuina, ettäs sitä olisi todellakin mieluummin vaikkas valmis sinne eilennä kertomalle hautausmaalle kuin että jatkuvaan kärsiä tällaisesta unettomuudesta. Ns. "Herra helpotuksen lykkäis", kun sellaisen soisi.
Toisaaltaan nytten eka kerran täsä eletyssä elämässäin ailahti mielein päälle jotta ettäs kuis oliskaan vaik ne käsikaupasta ostetut jotkin Melatoniini-valmisteet? Avittaisiko ne? Ja uskaltaisikohan niitä kopasta? Tuntuu vaine ettäs jostahin, jotahin, a-pu-va olisi saatava...
   Tänään se olisi sit puolisoin, alias Tupsuleukain miun, ynpyriäisten-pynpyriäisten uusien merkkipäivä. Se tulisi täyteen uusi vuosikymmen elettyä elämää JOS hän yhä ielleen olisi stallade tätä Tellustamme.
Hivenen ristiriitaiset tuntemukset miulle - tästäkin päivästä. Mieli mataa maita myöten kera mennehin ja sit toisaaltaan yritän rakennella uutta uljasta täällä, nyt ja näin. Ei oikein osaa ettäs "kumpaan päin sitä kumartaisi, ja kumpaan... pyllistäis"?

   Kotvasen kuluttua... kussa "luontokierroksein" suorin:
   Kävipäs miulla somainen "aloittelijan tuuri" sillä tein kolme "suoraa laakia" ja sain kaksi "hipaisua" het´ kunne kamerain simmullein nostattelin. Sain metän Kruunupään vasoineen linnssini tähtäimeen! Ja sit näin tienpinnassa kahden vastaavan sorkkain jäljet. ( Puhumatikaan kaikista niistä siivekkäistä "ylilentäjistä" joita nyt oli muuten aikas paljon liikenteessä! ) Jee, hyvä mie!
   Ynpäri-änpäri tienoita kiereskellessäin tuli vaine näitäkin lakeuksia tsiikaillessa mieleheni jotta on se vaine tääkin yssi ... No enpäs alakkaan loineh lausumahan mitään. Sori et alotinkaan...
Senpä sijaan tuumaankin jottas; "Seuduilla näillä, tunnettu kalamies olen...": taisi jokunen Kalastaja-Eemelin valssi mennä? Mietin tosa linssini taakse erilaisia kohteita ettiessäin ettäs en isse ole mikään tunnettu, enkää kalamies varsinkaan muttas potuttipa se vaine kun ei ihan jokahiseen kohtaan mihkä olisin halunut mennä "ronkuilemaan", ollutkaan ieti mennä kuvaamaan. Ei ni´ mitä kuiteskaan sillä saimpaa sit aivan toisaalta muutamia todellakin hienoja kuvia napattua! "Wau!": sanon niistä parinkin kuvasen kohdalla.
   Jälleen kerran hokasin sen tosiasian ettäs vaik mie tykkäänkin seurailla eri ihmisten touhuamisia, tekemisiä, ja muutoin vaine liikkumisia, yleisillä paikoilla ja vasiten erinäisissä tapahtumissa, niin olen mie vaine erakko. Voi mitenkä mie nautin tänäänkin tuolla Taivahankannen alla ollessain kun oli avaruutta, oli tilaa, ynpärilläin. Ei ristiä, ei sielua, mailla, ei halmeilla! Ja etenkin sitten kun karautin Hepo Hopiallain vielkin kauemmaksi, vielkin enempi korpea päin, niin a´ vot sie, kun paree tuli!
   Siellä sitä tuli stalladessa ja kuvatessa, taasen mietittyä...
   Haluaisin mie niin "Pienen Suklaapuodin" issellein! Todellakin haluaisin, vasiten kun se näyttäs ettäs se noin tietyltä kantilta onnaisikin.
Muttas sitten nousee se Paholaisen Heikki olkapäällein ja kuiskavi korvaani jotta ajatteleppas nyt tää assee uusiksi hyvä Mummeroinen!
Et/en osaa käyttää, saati ohjelmoida, mitään kassakonetta tahi pankkikorttipäätettä, jos ei joku niiä miulle fyysisesti ensin neuvo! En osaa automaattisesti käyttää uusia, miulle outoja, koneita kuten mm. vaikkas ihan vaine tiskikonetta jos ei kukaan sitä miulle fyysisesti neuvo. Koska, kun... en vain jymmärrä niitä "mustaa valkoisella" opaste-tekstejään niin ettäs ne menisi tajuntaani. On se vaine tää Luki-vaikeus ihanainen olemaan!
Sit taasen se kaikkinainen ihmisten, asiakkaiden, palveleminen, tarjoileminen, leipominen, paistaminen, tekeminen - koska vaine, ne mie klaaraan.
   Voisimpas melkeintään tuumata: "Elämäkö, se on mennyt miulta solmuun!"
Kun mietin, kun pohdin tätä edellä mainitsemaani "iäisyys kymysystäin" joka täl haavaa on ajankohtainen niin todellakin tuntuu välleen jotta ihan solmussahan täsä ollaan! En osaa päättää. En ajatella järkevästi. Tuntuu ettäs kun olisi joku toinen, joku muu, joka pallottelisi, heitteleisi, ajatuksia näitä ja sit vasiten kaik ne hurjimmat ja hulluimmat torppaisi het´ sillään, niin helpottaisipas kauhiasti. Mut kun ei ole sitä toista...
   Kuinkahan "hullu ja hurja" tästä ehtoostain tulevi? Vuotan sitä innolla, pelkään pahinta, toivon hyvää.
Ei täsä auta muu kuin asettua aloilleen ja pohdiskella, mietiskellä.
   Näemme-kö huomenna Armas Lukijain? Tapaammeko taasen tällä samaisella paikalla? Tervehditään toisiamme kuin ainai tuttuamme?