Tänään olisi taasen se tuttuakin tutumpi ja turvallinen karhumainen syli tosi tarpeen kera lujan, vakaan rutistuksensa. Syli jonka lämpöön kietoutua, syli johon tukeutua...
   Joskus, kauan, kauan sitten... näin 12päivänä lokakuuta vuonna 1959 syntyi tähän maailmaan pienen pieni poika joka myöhemmin - paljon, paljon, myöhemmin - mullisti miun maailmain lämpimän lähtemättömästi.
   Nyt on miulla syvän sykkyrällään ja itku pinnassa - kaipuu kova korventaa rintaa. Onnea Tupsuleukani, se on sitten 56vuotta takana jo...



    Eläppä sitten tässä maailmassa kovassa kun on "aina" näitä joitakin "merkki päiviä matkassa, vuodenkierrossa... Tuntuu että vasite näin syssyllä. Syksyt on "tikutettu" täytehen jos jotain päivää joka kertoo jotain: puolisoni kuolinpäivä, syntymäpäivä. Meidän kihlapäivämme, isäinpäivä... vainajinen muistopäivä eli se pyhäinmiestenpäivä - tai jotenkin niin se oli... On kaikkien poikiensa synttäripäivät tässä ihan liki, kahta puolta puolisoni synttäriä. Kaik ovat syntyneet syssyllä... paitsi tytär. On hautauspäiväkin... Ja kaiken kukkuraksi huomenna on päivä jolloin oli miulla muutto tänne Humisevalleharjulle. Muutto meidän yhteisestä koista pois uuteen ja outoon paikkaan. Keskelle "ei-minnekkään". Keskellä kaikkea outoa ja uutta - yssiksein. Sitten on se päivä jolloin tupamme turvallinen, kotimme "ehtoinen", Majamme Matalainen - niin päivä jolloin kävin siellä viimoisen kerran sen Tiipiitä lämmittäin. Muistan sen viel kuin eilisen...
   Vai kuvittelenko mie vaine? Jäävätkö kaik miulle niin mielehen? Liittelenkö ain jotain tapahtumaa johkin muistoon kiinni ja sitten "kolisee"...?  Johtuuko tämä päiväin toisiinsa liittämiseni siitä että olen näkö-, tapahtuma-, yms. muistinen immeinen? Sillä jos joku miulle kertoisi jotain ni eihän se mieleheni jäisi sit milläskään. Mutta auta armias jos ja kun se tapahtuukin miun elämässäin, täsä silmiini ejessä ( ja vasite jos olen ittekin niis tapahtumissa mukana ) niin kaik piirtyvi mielehein ku kalkierilla ( kirjotetaanko se noin... se monistepapru jota ennen käytettiin jokahisen paikan monistukseen paprulta toiselle ) monistain painettas silmiltä mielehen asti.
   Vahi oiskoo tuo Alman-Akka -pahulainen nyky maailmassa ( hei, olihan se jo ennenmuinoinkin olemassa immeisillä! ) sellanen merkkipaalu että kun siihen jotahii sattuu merkkaa ja sen sit vuosi vu´uen perähän siirtelee ain uuteen Alman-Akkaan niin kaik´han se mielessä sitten pysyy kun sattuu vilkasee sinne allakan nurkkaan? Tänään tuolla maailmalla matkatessain kattelin jo ensi vu´uen Alman-Akkoja ja tuumailinkin poikkeuksellisesti ettäs kun miul on tää huuholliin jo täänkin pieni ni minkä IHMEEN takia mie muka TARVIISIIN sellaista perinteistä seinäallakkaa ja lisäksi viel pientä ns. käsiallakkaa? Jeeru! Enköö tuota jo yhellä pärjäisi? Ja kun ja jos pitää valkata ettäs se pieni käsiallakka vahi ISO seinäallakka jonka sit pitäs mahtua mukaan käs´kassaraani ja ain mukanain reissata ni tokihan se vaaka kupsahtavi sen pienemmän puolelle. Eli ensi vuodeksi sitten ei miun huusholliini tulekkaan ollenkaan seinäallakkaa vaan VAIN "pieni" käsiallakka, pien käsi-Alman-Akka. "Pieni" lainausmerkeissä ollen sillä sen pitää kuitenkin olla sen verta isohko että voin pitää sitä sit myös ns. pöydällä avoinna ja siitä tarpeen tullen vilkasta että misäs mennään? Ei siis tartte ain kopata kätehen ja tihrustaa pienestä präntistä että missäs mentiinkään tänään? Mutta kuiteskin kokoa sen verran vähäisenä ettäs sinne käs´kassarain syövereihin mahtuvi...
   Vahi johtusko kaik kuitenkin siitä ettäs alkaa ollee tätä ikä jo sen verta paljon että pakkohan sitä on vuoden kierrossa ain jotahii ollut olemassa jokahisella kuukaudella ja likipitäin jokahisella kuukauven päivälläi? Jos olisin nuorempi ja elämä viel ejessä ni Alman-akkain mielein sopukoissa huutas viel tyhjyyttäin kaipaillen sen täyttämistä ja täyttymistä - mutta näin jo ehtoo puolla se pursuaakin jo täyttyyttään ja kuplii reunain yli ku paisuva leetataikina! "Plup, plup.": se vaine pulpahtelloo... ja ain jokahinen päivä räiskähtävi jonkun tapahtuman kohalle näyttäin että katsoppas ku tänään tapahtu sitä ja sitä, sinä ja sinä vuonna.
Mutta kuiteskin - onkohan se tää ihmiselo sen verta "armollinen" tään muistamisen kohalla että kun me aikanaan tullahan "kyllin" vanhoiksi niin se tuo Muisti-pahulainen pyyhkiikin kaik ns. lähimuistit poies jottemme me "ylikuormittus" ja muistas "kaiken maailman" tapahtumia elämässämme vaan vain ne kaukaisimmat, ihanimmat ( kelläihania, kellä vähemmän-ihania? ) muistot lapsuus ja nuoruus ajoiltamme? Onkoon muistillamme tarkoitus sittenkin olla loppuin lopuksi, elämämme ehtoolla, armollinen meille kuolevaisille? Saamme näin elää toisen onnellisen "lapsuuden" jahka tarpeeksi kauan vuotamme, tarpeeksi kauan elämme... jos elämme...