Vappua viettäin eilennä. Vappua jota en muista piiitkään, pitkään, aikaan ( vahi onkoo muisti vienyt muistot mennessänssä, siten etten muista oikein? ) ollehen näin yssin.
En lasna jolloin oli synnyinperhe matkassain mukana. Sitten nuoruudessain järejään josahin tanssiystävien kera tanssimassa - sittemmin aviopuolison ja ystävien kera. Kunne tuli aika miun ja muksujeni; yksissä juhlistettiin heidän kera vappua silloinkin. Puolisoin tullessa rinnallein juhlistettiin vappua hänen ja muksuin kera yhdessä; usein sukumme mökillä touhuten, muttas sitten ko puolisoin kuoli olikin yksi vappu ilman puolisoa, lasten kuitenkin edelleen läsnäollen. Tuon jälkehen löytyi tää nytten ollut, liki kymmenen vuotta matkassain mukana kulkenut ystäväin... Ja nyt sitten ei ketään. Ei synnyinperhettä, ei muksujain, ei puolisoain, ei ystävätäin tätä - vaine mie.
Kyl se tuntuu ja kyl se opetteluttaa.
   No, yhdessä tahi yssin, ni eilennä autoin sisäisen putsi-putsistuksen jälkehen "heräsin" siihen et hei, nyt on muuten vappu! "Mitäs teen, kuis juhlistan, mitäs söisinkään?"
Pikana kauppaan: ne kun ovat nykypäivänä vappunakin, pyhinäkin, auki! Sieltä perinteistä "vappua" mukaan ostain ja kärtsää uunissain:



Ranskiksia kera nakkimaggarain. Siihen kylkeen hivenen salaattia ja menovedeksi vettä.
Santsasin monta kertaa, söin kystä kyllä! Ähky tuli siten, nottas mietiskelin et onkos nyt aivan pakko noin tehdä?
"Nyt pitäisi jotahin muuta saada "aikaseksi" sitten!" "Mitäs teen, minne meen?"
"Kamera mukaan ja menoks; sanoi Annie Lenox!"
"Suunta tämä, ryhmä-rämä: Marjaniemeen!"




   Ilmiselvä KEVÄT!




   "Meille vahi teille - kultasein?"
   Ihana "kummitella" kuvakulmilla näin: asetuin aloillein hivenen alemmaksi kuvaamaan, saaden kuvakulman kuin nää pitkospuut nousisivat tuolle kauemmaksi ylämäkeen. Oikeestihan tää on aikas tasainen maasto tällä paikkaa, ehken ihan hivenen vaine nousua tuohon suuntaan, ei muuta, ei sanottavasti kyllä.




   Hannuksenrantalammen ojan suistolle menossa.
Kasselin kuin toi rannan tään santa sinertää nuin: "Mitä tuo on? Mitä tapahtuu?"; ko en ennen moista ole täällä nähnyt, en ole tähän aikaan, juuri tällaisen ilmiön aikana, täällä ollut.
Tassuttelin lähemmä, tutkin asiaa, pohdin näkemäin ja kokemain: "Sehän on usvaa utuista joka tulee siitä ko meri nuin avoin on rannan tuntumasta! Se tuo meri höökii tuolta rantamalta ja tuulen vire, Tuuli Tuittupäinen, sitä nosee maalle päin saaden hivenen lämmän ilma ja tilan ansiosta usvan aikaseksi viel hivenen kylmän maan päälle!"




   "Puuttuvat palaset."
( joku hylje on sit ilman näitä-kin luitaan... pist: se hylen, tai siis sen raato, oli täsä ihan vierellä....)




   "Laskostettu."

   Luonnon taideteos, kuten muutkin vastaavat "teokset", josa simmut tekevät omia "taikojaan" ihmisen itsensä nähdessä tällaisen kuvioinnin joko kohokuviona tahi sitten jos oikein taitaa "kääntää" katsontansa oikiaan suuntaan, ni sitten "uppokuviona".




   Täsä menhään nyt, näin on viel jäitä paikoin rantamilla näillä.




    Täälläkin usvaa utuista maisemissa näissä...
Kuten täsäkin kohtaa rantamaa tätä;



   "Kevät päästää höyryjänsä ulos."








    "Yli lento."
   Joku tahi jotkut taasen piskuisella yksityiskonehella Taivahankantta halkomassa ja maisemia näkyviä ihastelemassa.
Välittömästi tään jälkehen ko tää yksityiskone kierteli ja kaarteli ylläin, läksi varmahan tuolta lähilentokentältä mantereen puolta jokin reittikone lentohon;



   "Illaksi kotiin."







   "Kesän" ekat hiekkalinnat!
   Tää oli ilo yksi tällä reissullain; eloa on jo ollut rannoilla näillä senkin verta, ettäs joku tahi jotkut ovat rakentaneet hiekkalinnoja! Jee, kyl se tästä viel - kesä tulee!




    Kevät ja jäälautat sulavat.
Röysäjono tuolla taustalla. Jännä ajatella, ettäs kotvanen sitten miekin steppasin nuita jääselkiä pitkin tuonnekkin röysäin nuihin tykö! Ei enää, ei tulis mielehein miun enää yritellä yhtään.
Ihan kuten katselin koko tällä tassuttelu matkallain, ettäs niin sitä tuli sit miunkin tänä talvena käväistyä juurikin nuilla jäillä, nuilla selillä. "Tuoltakin käppäilin nuiden röysäin tykö. Ja tuolta kävelin Virpiniemen taakse!" "Eipää enää olisi mitään rotia minkähänlaista kopasta jääselkiä pitkin menoa Virpiniemeenkään!"




   Rannalla kulkeissain ja sit tänne aallonmurtajalle tassutellessain, kuuntelin et kyllä muuten josain jokin kulkupeli kulkee. Aivan varmasti miun korvain kuulevat jonkin moottorisen -pelin josain päin, mutten saa mitenkään mieleeni et mikä se on ja ääntänsä en osaa suunnata, nottas misä päin se kulkee?
Annas olla, anna aikasen kulkea iellehen, ja sitten mie äkkäsin kaukana ulapalla, jäälakeuksien pinnoilla noilla, tällaisen kulkupelin: moottorikelkka kera vedettävän rekensä.
Katselin ihmeissäin tään menoa jäillä noilla. Katselin kuin se kaukaisuudesta pikku hiljaa likemmä tuli, kierellen ja kaarellan eräänkin kohdan kulkeissaan. Rantaman isot röysä-jonot se myöskin kierteli kauempaa kulkien kunne sitten rantamille näille päin käätyvi...

  "Poijat ovat poikii."

    Meitä oli aallonmurtajalla yhteensä viisi henkilöä kotka katselimme ns. henkieämme pidätellen, kauhusta kankiana, kun nämä kyseiset kolme poikaa ( miehen ikäisiä kylläkin jo ) ns. näköetäisyydelle pääsivät ja alkoivat lähestyä rantamia näitä.
Yhdellä meistä oli kiikarit käytössään ja hää tiiraili poikain tuloa kaukaisuudesta. Kertoili välleen, ettäs näyttää upottavan välillä niin menopeli ko vedettävä kelkkakin! "On vielä uudempi kelkka, tuollainen kapia telanen!"
Lisäsin siihen, jottas niin, ei siis kantopinta-alaa kuten vanhemmassa ja leviämpi telaisessa -kelkassa....
Neljä muuta, miespuolisina juttelivat siinä, että meinaavatko he ihan tosissaan rantautua tänne? Tuumasin äänehen lausumahan siinä, ettäs pitää ajajan täten vaine lisätä nopeuttaan, jotta ei kelkkanen ensinnäkään uppoa tuonne huokoisille jäille nuille joita ajalee, ja jotta sit rantaman viel kehenomman jään ja piskuisen vesialueenkin ylitse pääsee kuivalla maalla!
   Kyllä, niin vaine poijat nuo maihin pääsivät.
Käväisin poies lähteissäin jututtamassa heitä ( ja lupaa kuviini näihin kyselemässä heiltä ). Kertoivat käyneensä tuolla ulapalla noin 12 kilometrin päässä. "Siellä melkein misä alkaa sulat vedet jo."
Kyselin heiltä et oliko mahdollisesti tään talven ja kevään viimoinen kelkkailu jäillä näillä?
Mahdollisesti, kertoivat he, muttas sitten siirrytään näille.... En enää muista miksi he nimittivät niitä kulkuvälineitään... Ne olivat sellaiset leviät, malliltansa ko olakset, sukset. Jotkin sellaiset kantopinta-alaltansa isohkot "laudat".
Mietin vaine mitenkä he niillä sit oikein tuolla huokoisilla, hohkaisilla, heikoilla, jäillä niilläkään menevät? Eikös paino ole niissäkin aikas "pistemmäinen"; miten ne muka kantavat sitten? Ja jos sinne sit upsahtaa jäitten lävitse ne jaloissaan, niin kuis sieltä syvyyksistä noustahan pintaan ne jaloissaan?

   Röysät sulaa, sulaa, sulaa...




    "Hinaaja."

    Todellisuudessa ei mikään hinaaja vaan oikialle ensin mennen jäänmurtaja tahi luotsi-sellainen ja vasemmalla sitten perässänsä tullen jokin rahtialus. Suunta sekä meno varmaankin tuonne Ouluun johkin satamaan.




   Ah, tätä ihanuutta.
   Aikas vaikia ajatella ja kuvitella, ettäs esim. tuolla näihin sulien jälkeen, jotkut viellä mm. moottorikelkalla ajelevat....!




   "MERI!"

   Jeeru et olen vuottanut tätä aikaa kun MERI tulee näkyville merenä! Jeeru miten olikaan ihana huomata, et nyt ovat näinä päivinä välisinä mitä sitten viimotteeksi rantamilla näillä käppäilin ( noin viikkonen sitten mm. Hannuksenlammella käyden )  ja sit eilinen, jäät sulaneet paljastain meren avonaisen suuremmalti jo esille! Jeeru, et olipas IHANAA päästä meren äärelle, nähdä meri, olla - meri!




   Röysäin kauneutta yhä iellehen paikallansa ollen. Tosin nämäkin ovat tosi paljon nyt painuneet kasaan ko lämmä näin on ollut täälläkin seudulla: par´ aikaa esim. +12´C varjossa ja pohojoisen puolella tätä Pientä-Punaista pirttistä.




   Rantakadun mökkejä oikialla, majakka ja hotelli sit sen kupeessa sekä vasemmalla viel näkysällä muutamia  "toist´ puolt´ " olevia kalasataman puoleisia mökkejä.

    Kotio. Mietin mitä näin, mitä koin, ja mitä sainen, vahi sainkoo mitään?
Sainen ainaskin valokuvia ihan kelpaavia, sainen happee haukkaa kulkien sen noin puolentoista tunteroisen verta ielleh-järilöih.
   Kussa jo kotikonnuille asti pääsin, kussa ns. liki kotiain olimma ja tään tällaisen näyn näin tieni tuon päässä;



... ni tajusin, että kaik on hyvin! Tulipas tunne täsä noin kuukauteen, eka kerran, ettäs hei, mie elän sittenkin! Henki kulkee, mie tunnen edelleen, olen olemassa - miekin.
Ei väliä sillä, et ns. millainen olen, misä olen, miten olen. Olen vaine mie itse, oma itsein.
Ja olen täällä, olen edelleenkin.
Miun on hyvä olla täällä yksinkin, vaikka toisin oli aatoksein miun tulevastain...
Juuri täällä, täsä kohtaa; koti.
   Uskomatonta, ettäs juuri tuolla kohtaa tuon hokasin, sillä sehän on tuolla suoran tään päässä näkysällä paikallisen kirkon kellontorni! Kellotorni ( ja kirkkokin jos tään muistatte Armain Lukijain miun ) josta olen motkottanut sen mitä olen "kerennyt" ja jota en misään nimessä minään kauniina katsella pidä!