Muutamia päiviä sitten:
   Ylösnousu "kukon aikainen" jotenka olemma tänä aamuna ahkerana jo ehättäytynyt sitä-tätä-tuota.
Valkia valaisee torppaani tätä takkani lasin lävitse, Siemennäkkärit kypsyvät sähköisen uunin uumenissa, ja kaksi taikinajuuri-taikinaista laittelin aluille tuohon työtason päälle keittiönurkkaukseni kupeelle. Musaiikki pauhaa tämän tietokoneen kautta nettisfäärien bittitaivahalta ja aamu tämä aloitettu alkaa pikku hiljaa valeta tuolla Pienen-Punaisen pirttisen tään ulkopuolella. Ulkopuolella josa tahi josta, jota, katselen tätä nykyä aikas paljon. Milloin vilkasen ulos akkunoistain kun kuulen, ettäs joku ajaa tuolla liki-tiellä; mimmottiis kulkuväline siellä menee, tulisiko joku kenties tänne miun tupaani...? Pettymyksen perätysten kokea saanen, sillä eihän miulla täälla tuttuja saati ystäviä, ole. Ei ole ketään joka pirtin pieluksista sisään astelisi päätänsä korkiaa kumartain kun lykkyä tupaan toivottain. Ei ketään joka isot tassunsa korkialle kurottaisi ko kynnyksien nuiden olevaisten ylitse astelisi. Ei edes sitä yhtä ystävääni joka tähän asti tänne tiensä osannut on... Niin se vaine tuli tään-kin ihmisen elämään vaihe ettei ketään, ei kukaan, ei mitään... Se on sitten täsä neljäänkymmeneen vuoteen eka "huki" et totallisesti olen jäämässä, tahi siis jo jäänyt, yksin. En tiedä, enkä tiedosta, mitä on olla, tahi olenko, yksinäinen vahi vaine yksin? Tää on viel miulle sen verta uutta, tää tällainen. Tiedän mitä on kun pesä tyhjenee, kun muksut Maailmalle Avaralla kukin vuorollansa, lentävät, muttas mitäs onkaan silloin kun "maailma pettää" ja totallinen yksinolo alkaa? Mitä tulen tuntemaan, mitä tunnen, tunnenko mitään? Paadunko pahkaksi tunteettomaksi, itääkö siemen itsellinen itsessäin, viruuko viha viimeinen ja vimmainen, onnistuuko onni onnellinen omaamaan oloni omakseen? Tunnistan JO tunteen sellaisen kun on turta olo. Sellainen "ei mitään, ei ketään, ei misään" -tunne. Tyhyjyyttäin kumisen. Tunne on sellainen et ei tosiaan kukaan ole ovestain tuosta sisään tassuttelemassa, ei ole ketään joka miulle viestiä laittaisi saati soittaisi, tahi muistaisi edes olemas oloain. Se yksi sellainen tunne, ettei ole enää väliä mitä teen, teenkö jotahin? Ei väliä sillä et teenkö jotahin ja miten sen teen; kelleppä se enää kuuluu mitään - miun tekemiseni? Tunne ja tila sellainen... tahi no, ei oikeestaan.... Silloin kun puolisoin meni Tuon´ilmaisiin ja tuli sekä oli ne tunnetilat sen jälkeiset, niin ne olivat kyllä toisenlaiset. Silloin oli omalla tavallaan "elämä edessä" viellä. Oli mahdollisuuksia elämässäin vaikkas minkähänlaisia ja olivat viel nuorimmaisemmekin olemasa tiiviisti elämässäin mukana. Nyt ei ole lapsia joihin "turvautua", joita passata, joitten takia pystyssä pysyä. Olen vaine mie yssin omassa kolossain. No, tiedän ettei kukaan todellisuudessa ole yssin täsä maailmassamme, tätä Tellustamme olevaista stallaamassa ynpäri-änpäri jotenka uskon, toivon, ja luottaisinko jopa ( ? ), ettäs kyl se tästään viellä. Kait sitä miullehin, tällaiselle Mummelille, vielä jotahin on varattuna tään elon varrelle? On kait sitä elämään "ulkopuolella" parisen suhteenkin, onhan, jookos? Ja sanovathan nuo toiset et yksin elo on ihan hyvää, yksinkin toimehen tulevi, jopa paree ko kaksinkin? Niin, ettäs - jospa se sit tästään viellä tosiaan?