Tämä raskaus kesti piiiiit-kään ja tätä syntymää on odotettu syvällä hartaudella uskoen että se vielä joku kaunis päivä onnelliseen loppuun päättyy. Tänään sitten koitti vihdoin ja viimein tällainen kaunistakin kauniimpi päivä jolloin sain saatella ihanaisen uuden tulokkaan maailmaan tähän.
   Sen mitä mieleni kantaa taakse päin niin olen odottanut sen ajan hartaasti jotta vielä mie joskus saan tahi hankin itselleni ihku ihanaiset, vanhat, kuluneet ja kulahtaneet "kolmio" tikkaat. Sellaiset jotka saa sopivasti kasaan ja myös levitettyä. Sellaiset jotka ovat viel järissään ja niillä jotahin viel tekee mutta kuitenkin sellaiset että niissä jo eletty elämä näkyy kaikkine kirjavine vaiheineen.
Nytten tässä vu´uenvaihteen jälkeen sain kuulla että nyt olisi tämä kauan odotettu "raskauteni" jo siinä vaiheessa että voisin pikku hiljaa alkaa odottelemaan lähestyvää synnytystä. Ilmassa oli tuntua että tässä jossain lopputalven tietämillä voisi vihdoin ja viimein koittaa hetki kun "uusi" tulokas maailmaani putkahtaisi. Ja niinhän siin sitten kävikin: TÄNÄÄN, juuri tänään maaliskuun toisella täydellä viikolla, sain todistaa tätä ihmeellisyyttä!
   Maailmaani syntyi todella kauniit, ihanaiset, vanhat, elämää jo nähneet  mutta silti vankat ja kestävät taloustikkaat!
Se henkilö joka miuta tässä syntymän ihmeellisyydessä avusti kertoi että nämä tikkaat ovat hänen puolisonsa isän ( vai oliko se ukin ) evakkona rajan takaa tuomat tikkaansa. Näissä näkyvät mm. heidän jonkun entisen talonsa maalauksen aikaiset roisketahrat sekä tietysti kaikki mut sitä ennen käytössä tulleet elämän jäljet.
Tämä vanhempi polvi oli viskaamassa mm. nämä tikkaat roskalavalle hävitykseen mutta hän itse on luonteeltaan sellainen että pistää vähän sitä sun tätä jemeliinsä ajatuksella että "kyllä aika tavaran kaupitsee" ja näimpä sitten nämäkin hän säilöi vuosia sitten omiin nurkkiinsa talteen... Kunne nyt tässä alku vuodesta koitti sitten tämä miun kuulemani "ennuste" että nyt olisi H-hetki aika lähellä; hän valmis luopumaan näistä jonkun toisen käyttöön.




   Muistatte kenties kuin kävi miun rakkaalle muistolleni tässä taanoin? Kuinka kävi rakkaalle kellolleni jonka puolisoni miulle aikoinaan osti?
Sehän tippui alas seinältäni ja vaik mie kuin sille "tekohengitystä" annoin niin se Raukka-Parka ei toipunut niistä lukuisista "itsareistaan" vaan kuolla kupashti häviten kokonaan maamme kamaralta.



   Näimpä tänään tuolla maailman mailla matkatessani, käväistessäni Kalakukko City go-go:ssa, etsiskelin hänelle korvaajaa, uutta Aikarautaa seinälleni. Olipa muuten aikamoinen etsintä että sopivan kokoista tilallensa löytäisin, jotta tarpeeksi isoa Nakuttajaa seinälleni saisin koska ei ihan jokahisessa liikkeessä tämän kokoista myynnissä ollutkaan. Itseasiassa vain yhdessä ja ainuassa oli tällainen ja sielläkin tämä yksi ja ainuta kipale.
   Ei ihan miun maun mukkainen mutta ajattelin kuitenkin että otamma tään ja tuunailen ajan kera tästä näköiseni.
Enhän mie kuitenkaan malttanut vaan otinpa jo tänään pienen "varaslähdön" siihen tuunamisen; laittelin noihin Viiksi-Niekkoihinsa tuollaiset pienet, kultaiset, täplät kuten laittelin aikoinaan siihen entiseenikin... näkyvät viikakkarinsa peremmin että missä ne kulloinkin mennä viipottavat.
Suunittelin sieluni silmin jotte mie otamma viel varmaan mustaa maalia ja vosekin sitä tuonne numeroidensa väliin ylt´ ynpäri koko kellotaulunsa. Silleen että nuo numeroihin väliset alueet tummuvat kokonansa... Saan tästä silleensä tummemman - miun näköisen.
   Mietin tätä Aikarautaa tuonne seinälleni värkätessä tänään että oikeastaan ihan jees-juttu kun se entinen nuin tiensä päähänsä tuli. Siihen tavallaan päättyi se sen muiston kaari. Tavallaan siis siinä samalla "kuoppsin" yhden muiston, jätin yhden elämän taakseni menneeseen. Päästin irti puolisostani taasen yhdellä tavalla. Nyt on taasen yksi minut häneen sitova konkreettinen, fyysinen, muisto vähemmä elämässäni.
Tämä voi tuntua josta kusta ihan kauhialta mutta ei siinä mitään. Tämä on miun tapani elää elämääni ja käsitellä itseni tuntemuksia sekä muistoja. Olen huomannut tähän astisella elämän taipaleellani että en ole ihminen joka kerää konkreettisia muistoja elämäni ihmisistä. En tallenna heidän muistokseen tahi heidän elämästään muistoja itselleni talteen. En esim. pidä valokuvia missään esillä näistä ihmisistä vaikka valokuvaankin itse harrastuksekseni kaikenlaista.
En halua elää menneessä, en halua elää muistoissa tahi muistojen ympäröimänä. Nytkin olen huomannut kuin puolisoni aikaisesta yhteiselostamme miulle on täällä uudessa kodissani, Majassani Mahtavaisessa jota yssin asustelen, enää vain yhdet ihanaiset tummat nojatuolit jäljellä jotka ovat niiltä yhteisiltä ajoiltamme jäljellä. Kaiken muun yhteisen aikamme omaisuuteni olen joko antanut muille tahi muutoin vaihtanut tahi realisoinut hankkiakseni uutta ( vanhaa ) itselleni niiden tilalle.
   Mustallahuumorilla sanoen: "Lepää rauhassa Aikarautani miun."