"Sekametelisoppaa" tuloillaan.
    Se oli toissapäivä ko kotia jo suorin. Iltamassa vasta sillä matka tuo oli pitkä poiketessain yhden muksuin tykönä; vajaata kuusi tunteroista matkaani sitä tein.
    Tällä reissulla löysimmä jotahin pientä tulijaista Pienelle-Punaiselle pirtille, kahdelta kirpparilta joissa käväisin reissuin tään  aikana;



     Vanha Arabian kaffeekuppi tasseineen. Miulla kyl on tällainen jo ennestänsä, muttas ko tää on ihanainen, lapsuutein aikainen malli, niin enhän "onneni ohitse" voinut käppäillä, en.
Sitten toi piiiit-kä juomalasi joka jotahin vanhaa mallia ja tuotantoa on - asetin entiseni samanlaisen, muttas normaalimittaisen, tuohon viekkuunsa mittapuuksi.




    Aamupäivästä tuolloin toissapäivänä vein Sukumme Mummon jalkahoitoon ja vuotin sit ns. kylillä taivastellen ( mm. tuolla kirpparilla yhdellä käyden ) häntä. Käväisin ostaa näksin ja sit mirs-marssin paikalliseen satamaan sitä syömään.
Ei yhtään hassummat maisemat ja olotilat tuolla;







    Kännykkä kuvia:
  


     "Kaahee, aakee, laakee - lentokoneiden varalaskupaikka ja sen leviät puitteet.
Keli ajella kotia kohti oli mitä mainioin. Ei liian kuumaa, muttas lämmintä kuitenkin. Ei haittaavaa tuulta, eikää mitään sajetta.
Rajoitusten mukaan lesettelin; en uusintaa taanoisen matkaani halaja...



   "Alien." Puolimatkankrouvilla...



... kuten myöskin jälleen kauniita kukkasia vessassa naisten....



... kun kaffeelle menin ja pientä ranskisannosta nautiskelin sen painikkeeksi.
    Kaffeella ollessain siinä aikaa ihan oleillen viettäin, hokasin kuin ovat tuolloin ns. eilisenpäivän Sukumme mökille tehty reissu tulokset ihoni pinnassa esillä.
Lie itikat jo ilma ja tilassa, tahi sitten lintukirput pistelleet kaikki-alle kehoani, sillä ns. jokahinen paikka kukki tuolloin ( ja yhä edelleenkin; tuosta jo neljän päivän jälkeen nyt ) tällaisin näppylöin. Ensin punertava laikku iholla, sitten näppylän nousu ja lopulta pieni mätäinen ajos siihen huipullensa kunne alkavat painua poies. Allerzoone tabuja armotta aamuin ja illoin kitusiini miun;



   
Täsä vaiheessa, näin kauaksi jo "päästyäin", paikallein asettuen toviksi, tuntui hyvältä: mie elän sittenkin, mie-kin olen olemassa, mie olen mie itse ja elossa!


   Luulin kuuden lautalle ehättäytyväni, muttas ylläri oli kun nippa-nappa viel viiden-sellaiseen kerkesinkin. Olivat juuri lastaamassa sitä kun jonon hännille tulin. Onni kuitenkin oli sen verta lyhykäiset jonot, nottas mm. miekin lautalle tuolle mahdin. Toinen olisi ollut jos nyt jo elettäisiin kesäisemäpää aikaa tahi jotahin viikonlopputa tällä aikaa.



    Meri!
   Ja "Kotipuu" sekä koti!



   Tunne oli tänne äärelle meren päästyäin ja vasiten sittemmin kotiain ehättäytyessäin, et jos vaine kehtaisin, niin kyl muuten pussaisin maata jalkojeni alla. Oli niin ihana päästä vihdoin kotio!
    Ihan jo perustana se, et en oikein diggaa toisten nurkissa oleskelusta, toisten huusholleissa yöpymisestä, vaikkas kuin olisikin mukavaa nähdä mm. läheisiäni tällaisilla reissuilla. Ja avittaa Sukumme Mummoa...
   Jotahin lie kertoneen sekin reissun tään rasittavuudesta, ettäs nyt vasta jaksoin asettua tähän tään blogini tykö.
Ihan eka ehtoona en jaksanut tehdä mitään. Raahauduin vaine kotia sisälle, katsoin muutamat reissukamat suunilleen paikallensa ( mm. vein saniteettitavarat vessaani, mutten sen kummemmin niitä tuoilloin viel purkanut massistaan ) ja asetuin istumaan Itulaatikkoni pohojalle. Olin vaine. En tehnyt mitään siihen asti kunne pohojaltansa sit raahauduin yöunille sänkyni pohojalle.
Eilinen meni sitten reissun aikana mukaani saamieni ja reissuin tään aikana postilaatikkoon tullehin kaikkien papreipostien/asioiden hoitamisessa. Koko päivä siinä meni. Ehtoolla jälkeen viiden lopettelin ja käväisin happee haukkaa tontillain tehden klapihommia, jottas jotahin muutahin välleen voinen tehdä ko vain nuita papereita erinäisiä plarata!

   Miten raskasta on olla vastuussa alvariinsa, 24/7, toisesta ihmisestä, vaikkas se oma äiti onkin. Miten raskasta on huolehti alvariinsa mm. siitä et missä on kännykkänsä, avaimensa, lompakkonsa? Huolehtia, että hän syö, juo, tarpeeksi. On vaatetta päällä sopivasti kun jonnehin lähdetään, on vuorokaudessaan rytmi; aamulla ylös ja illalla sit ajoissa nukkumaan.
Tiedän toki mitä on olla omaishoitaja läheiselleen, sillä teinhän sitä hommaa liki 20 vuotta jo aikaisemmin, muttas olinhan tuolloin nuorempikin jotenka jaksoin silloin paree ko mitä nyt. Nyt tuntuu, et en vaine jaksa, en sit millään.
Ajatuksella, et joutuisin, pitäisi, muuttaa Mummon tykö vakituiseen huolehtimaan hänestä kotonaan, niin tuntuu aivan mahdottomalta - vaikka oma äiti onkin. En vaine jaksaisi. Ei mene meidän "kemiat" silleen yksiin, että hänen ajatustapojaan, maailman katsontaansa, elämäntapojaan, yms. voisin jaksaa pidemmän päälle katsella ja vasiten niiden mukaan elää. Eikää hän kyllä mitenkään hyväksy/hyväksyisi miun vastaavia mitenkään. Tulisi vaine kinaa, riitaa, sanakopua, jne. jos pidemmän päälle yksissä oltaisiin.
Josko lie Mummo tää aikoinaankin, silloin kun "eli vielä tässä elämässä mukana", oli oman päänsä pitäjä ja mielipiteensä hyvinkin kärkevästi esille tuova ihminen, niin tuntuu, ettäs nyt vasta hän sitä onkin! Ja jos poikkinaista sanaa hänelle sanotaan, niin nokkiinsa herkästi ottaa; "Mitenkä sie äidillesi nuin sanot?" Kerrottakoon, etten mm. mie siis mitenkään pahasti hänelle "vasten kasvoja" sano, emme hänen jälkipolvenaan hauku, moiti, tms. vaan sanomme asiat suoraan kuten ne ovat. Totuudenmuksisesti, kaunistelemati, kiertämäti JA tällaisesta hän ei oikein tykkää - totuuden puhumisesta.
  
   Nautin kotio pääsystäin, mutten siitä et Mummo tuo on nyttemmin ottanut tavaksi ( tästä olen muidtaaksein aiemmin jo pakissutkin teille Armaat Lukijain miun ) aina hänen tyköään lähdettyäin soitella perääni: milloin olet perillä, oletko jo perillä, misä olet menossa?
Ahdistaa! Mikä kerronta velvollinen mie hänelle olen matkoistain? Missä menen milloinkin, milloin perille pääsen?
Ei hän aikaisemmin, ennen tätä mennyttä kevättä, tehnyt nuin. Liekkö tullut tuon muistisairauden myötä tahi nimenomaan sen takia tuollainen käyttäytyminen nyt? Tosin luulen ettei hän varmaankaan toisten sisarusteni perään samalla tapaa soittele...?
     Oli ihana päästä omaan kotiin - on ihana olla omassa kotona kun ei ole ketään huolehdittavana. Ei ketään vahdittavana. Ei esim. TV-kanavien valintaa toisen ihmisen mieltymysten mukaiseksi, ei huolehdittavia syönti- ja kahvitteluaikoja. Eikä huolehdittavia maatemenoaikoja - kuhan huolehdin et sit itse jaksan seuraavana päivänä taasen toimia normaalisti; en itse valvo yksikseni liian myöhä. Samaten ko aamusinkin voinen nukkua sen mitä nukuttaa eikää tarvihde nousta ylös mm. ennen kukonlaulun-aikaa. Ei ole ketään jota pitäisi vahtia, avittaa ja huolehtia 24/7.
   Sekin on ihanaa ko ei ole liian kuuma omassa kotoan. On vaine jotahin väliltä +18´-21´C eikä kuten Mummollamme tuolla jonka kotona on aina vähintään +25´-26´C ja siltikin Mummo tuo valittaa jatkuvaan, että ko on kylmä, vinkka käy.
On todella tuskallista olla tuollaisessa lämmössä päivisin ja myöskin öiseen aikaan yrittää nukkua! Ei siinä "happi riitä" kun hengissä yrittää pärjäillä.

   
   Näinpä. Sori et marisen näin, ei tää kaunista luettavaa ole, ei. Elämän tosiasioita vaine jotka vetävät ja imevät ihmisesta kaiken irrotettavan irti. Pelkkä selkäranka jäljelle jää.... jos sitäkään sillä tunne on kyllä kuin se yksi ja ainoakin pystyssä pitäväinen -ranka olisi otettu poies.
   Muttas elämä jatkuu, elämä kulkee. Nytkin mie jo ( jälkeen parin kotia olo päivän ) tunnen kuin pikkasen virtaskaa kehooni sekä mieleeni olisin saanut.
Kyl se viellä tästä. Huominenkin viellä tulee, ja sitä seuraavakin päivä, sitä seuraava ja sitä seuraava - tulevathan?