Muistan kuin kotona, Luovosa, tykkäsin siitä kun olin siellä ns. piilossa sen kummemmin oikeestaan ketään siellä tuntien tahi et kukaan olisi miuta siellä tuntenut, tietänyt miun olemasa oloain siellä. Ihana tunne.

   Nyt asustan taasen täällä pienellä kirkonkylällä jossa tuossa taanoin varmahan liki kymmenkunta vuotta aikaisemminkin asustin. Samaten olen toiminut nyt jo ylitse 10 vuotta Töissä työtoimenkuvaani täyttäin.
Tuolla Töissä käy asiakkaita jotka näen ns. vilaukselta kun teen töitäni selkä asiakkaisiin päin suurimman osan ajastani. Hivenen pidempään kohtaan heitä kun palvelen heitä kassalla tahi tiloissamme siellä muualla. Tai vaine heille tarjottavia pöytiinsä vieden.
   Harvaa heistä muistan tosta vaine ulkonäöllisesti, saati, ettäs nimiänsä muistaisin tahi saisin tietooni miun. He jotka tunnistan sekä-että tavalla, ovat yleensä muualta elämästäin jo entuudesta tuttuja.
On asiakkaistamme noista jokunen tullut sellaiseksi ihmiseksi, että mieleeni ovat jääneet ulkonäöllisestikin, muttas moni, sankkevan moni, on pysynyt, pysyy ja tulee pysymäänkin, vaine "tusina-ihmisenä" olemukseltansa; eivät vaine aivokoppaani ja sieluin simmuihin, muistiin jää useastakaan käyntikerrastansa.

   Sitten kun olen tällä seutukunnalla josain muualla, asioilla tahi muuten muualla liikkuen, sekä vastaani tulee tuollaisia Töissä useinkin käyneitä asiakkaita ja he päivää nyökkäävät, kenties päivää sanovatkin, niin ompas jänskä tunne ja tilanne.
   "Kuka, missä, milloin?"; alkaa pääkoppain raksuttamaan. 
Voi sitä raksutuksen rahinaa, voi kun aina saisin kiinni jotahin rattahan haarukasta, ettäs kuka hän onkaan, mistä "tuttu" - "pitäisikö miun hänet tuntea"?
"Nyökkäänkö päivää, sanonko päivää?" 
"Pitäisikö miun tuntea tuo ihminen?" "Olenko kuin en olisikaan?" "Olenko tuntemati vahi "tunnistanko"?"
Olenhan voinut kyseisen ihmisen jossahin muuallahin kohdata, tavat, tahi olla tekemisissä muutoin, mutten vaine kykene muistamaan ( alkava dementia? ).
   Usein tulen tulokseen, ettäs olen yhtä kuin Työ. Olen Työtäni edustava ihminen vaikken Töissä olisikaan. 
Ja vaikken ihmistä tuota tunnistaisikaan Töissä tavanneksi, Töissä nähneekseni, niin varuilta...
"Hyvä kello kauaksi kuuluu - paha viel kauemmaksi." - jotenka kuitenkin se kuin käyttäydyn arjessain, arkielämässäin, "siviilissä ollen", niin se on samalla maininta, käyntikortti, peili, siihen miten ihmiset näkevät ja tulevat näkemään Työn ja yleensäkin sen paikan sekä sen paikaamme erinäiset palvelumme.
Näimpä sitten usein ajattelen, ettei se ole miulta mitenkään poies jos "tunnen" ihmisen tuon. Jos hänelle nyökkään tahi sanon päivää - vaikken häntä muistaisi, en tunnistaisi. Enkä muutoinkaan välttis yhdistäisi Töihin....

    On jännä tunne olla itse "tunnettu" kun en itse tunne kyseistä/kyseisiä ihmisiä.
    Tulee mietittyä, ettäs mikä onkaan nuilla ihmisillä mielikuva miusta, miun olemuksestain, miun työkuvastain, miun töistäni, leipomuksistani tahi nyt Töissä olostani ja kenties hivenen sen paikan edustamisestakin?
Onko se postitiivarista vahi negaa? 
Osaanko "täyttää" heidän odotuksensa nuista mielikuvistaan - niin kuin nyt toisen tahi toisten odotuksia täytyisi täyttää ja toisia "kumarella"....!
Osaanko antaa heille sitä mitä he hakevat Töistä? Osaanko edustaa hyvin paikkaamme tuota?
Osaanko esim. kohdata heidät asiakkainamme oikealla tavalla ja kohtelijaasti? en liian tuttavallisesti häntä joka ei halua tuttavallisuutta ja sitten taasen tarpeeksi kohtelijaasti häntä joka sitä tahtoo?
Entäs - osaanko luoda, tehdä ja loihtia, heille suun täydeltä sopivan makiaa tahi joskus suolaistakin? Osaanko tarjota tarpeeksi vaihtelua makuihinsa noiden leipomusten? Osaanko antaa silmänruokaa soloista leipomusten ulkonäöissä?

     Niinpä.
    Tunnenko mie siut asiakkaamme tupaamme tuohon tulevaista?
Tunneko mie sinua persoonanasi omanasi?
Osaanko tuntea siun makunystyräsikin?