Epäillen, arkaillen, hieman varoenkin, hiivin vierellesi.
Ihastelen runsauttasi ja voisin jopa kuvailla, ettäs mehevyyttäsi, ylitse tursuavaa kauneuttasi.
Hiljaa, mutta päättäväisesti, kuitenkin jatkan etsintäretkeäni tätä alkanutta; näen mättääsi kostaudesta helmeilevän - kuinka se huumaakaan aistini minun.
Tahdon lisää, tahdon aivan äärellesi, ja miks´ ei vaikka ihan keskellesi, asian ytimeen asti?
   Uskaltaudun, teen vihon viimeiset siirtoni luottaen ikiaikaisiin, ihmiskunnan ainaisiin "askelkuvioihin", sillä "rohkea rokan syö" ja "se ei pelaa joka pelkää" - eikös vai?
Pääsemme kosketuksiin, löydämme toisemme viimeinkin.
Janoamme...
Rytmi löytyy yhteinen. Minä taivutan, sinä taivut. Minä pyydän, jopa anelen, ja sinä annat, annat kaikkesi minulle. Voi, mitenkä sujuvasti sujuukaan "tanssimme" tää yhteinen. Joku voisi olla tästä jopa kateellinenkin meille, meille "samaa säveltä soittaville."
   Me emme kuitenkaan välitä niistä muista vaan antaudumme omaan huumaamme. Tähän hikiseen, märkään, kosteaan...
.... joka syksyiseen mustikan poimintaan.
   Voi, kuinka sinä sitten oletkaan makia, sokeria suorastaan!
Ja minä - nautin, sinusta mustikkaiseni minun.