... sellaiset vuosikas sitten, ettäs kussa Maitojuna on Mummelin tämän näille huudeille kuljettanut, niin valokuvaamiseni jää varmaan aikas vähiin, suhteessa mitä se oli siellä, tuolla Luovolla?
Taisimpa muuten tokaista moisen totuuden silloin ja siltähän tuo nyt sitten on näyttänytkin. Joko Työt ovat aikain vienehet tahi sitten Matti-Kukkaroinen valuttani vähentänyt tahi sitten muuten vaine kiirettä on pidellyt, eikää ole ollut ieti lähtiä mihkään erikseen kuvailemaan. Nytkin täsä; viimeksi ennen joulua ja sitten tänä pänä vasta.
Olisihan täsä ollut, täsä välilläkin, muutamia kauniita päiviä, muttas ko ei vaine aina ole kerennyt, niin sittempä nyt näin: päivänä tällaisena utuisena, usvaisen kostiana päivänä, päätin lykkiä itsein tuonne Maailmalle Avaraiselle.
    Tule mukaani Lukijain Armahain miun.

    Pakkailin kampetta varuilta mukaani jos tulee tarvista vaihtaa. Tuuppasin kampetta ylleni siten ettei kylmä taatusti kapaja; Sukumme mökillä sitten yhden kerrastollisen poies heitin ko keli oli tänään mitä oli - reilusti +-0´C.
Pakkasin evähät kera kaffeen, sekä tarvittavat kuivat tulen teko vehkehet; mökillä ko kaik ovat kostian kylmät.
    Pohdin kuin onkaan "aamusella", klo. n.8.30., pimiää ja hämärää viellä - toista se olisi hivenen keväisempään tahi kesäiseen aikaan.... Muttas ei ko vaine matkahan Hepo Hopia käy! Eikää tarvinnut edes liijan päähän laitella ensin lämpiämään ko jo hörähti mukavasti käyntiin.


    Oravilahti ja serkkupoijan mökin rantamilla. ( Kattaalankylä, Maaninka, Kuopio. )



    "Siluetti."







    "Kolo, onkalo, onko olo oma."
    Sanoisin, ettäs jonkin näätäeläimen "kieppi", yöllinen makuusija tahi ihan todellakin pesäkolonen, tuon rannan koivikkojen hivenen ylempänä olevien juurien+maiden kätköissä. Juuret nuo sen verta ylempänä maiden kera, jottas sinne on varmahan helpompi ko perus maahan, perustaa oma onkalo soma. 



    Ei ihan hyvin nävy kuvastain tästä tassuin nuiden jäljet... 
Aivan selvästi erotin etutassujen jäljistä kynsien jäljet ja hivenen ko atvailin, ettäs entäs jos vaik Pupu-Jussikka tahi Rusakko, niin kyl mie ennemmin tosiaan jonhkin näätäeläimeen ( myyrä, minkki, tms. ) kallistun ko kerta tästä kulki tällainen jotos tuonne järvenseljän jäälle;




    Matkalla lävitse Kivimäki- Tähysmäki-Leppämäki-Peltomäki-Katajamäki-Löytynmäki. ( Maaninka, Kuopio. )



    Usvaisia maisemiä vähäkin pienen isomman mäen harjanteilla.

   Tällä osuudella ovat tiet nämä ns. pikkuisia; talviseen aikaan vaine yksi ajokaista keskellä tietä ajettavana.
Tänään oli tuon +-0´C jotenka kaikkien täsä lähi päivinä näillä teillä ajamien autoin jäljet olivat tampanneet tienpinnat tosi iljanteiksi, liukkahiksi.
Liukkaudesta johtuen ajelin korkeintaan sellaista 60km/h ja mielellään senkin alle - "kiel´ keskellä suuta" - jottas "kaidallatiellä" pysyisin.
   Ei mitä, hyvä oli ajella ko ei tään kummemmin hurjastellut, muttas sitten ko tällä osuudella on nuita mäkiä jotka eivät ihan pieniä ole tälle levelille... Järejään jokahisen mäen katveessa liikennemerkki, ettäs nousua tahi puotosta on sitten 15% ajokulmassa.
NIINPÄ sitten mie mm. ekaan mäkeen en ottanut tarpeeksi vauhtia ja juuri ja juuri ns. viimeisillä vauhdeillani sinne ylös asti pääsin; pykälsin vaihdetta liian hitaasti. Tätempä ko "oppi ei ojaan kaada", niin osasimpa mie sit seuraaviin mäkiin vauhtini ottaa ja ajoittaa sopivasti oykältämiseni moninaiset.
   Huomasin kylläkin tuolla yhtä mäkeä ylöspäin ajelessain, nottas sitä automaattisesti näköjään itse kallistuin etukenoon ajopenkilläin! Jopa pikkusen hinaten takapuoltani etiäpäinkin. Ihan vaine siksi, ettäs sitä tiedostamati toimii elimistöllään kuin painopistettä autossaan eteenpäin siirtäin ettei vaine ajokin takalisto liikaa painaisi ja täten painollansa takaisin mäen alle vetäisi...
Haloo! Se on auto, Hepo Hopia "kauramoottorinen", joka vetää eikää suinkaan joku pallo!




   "Usvaa lakien."



   "Kuivuri."



    Maisemat kauaksikantoiset mäen tään päältä.... 
Joopa, todellakin kauaksi kantavat: tuolla uvain peitossa ovat huiput Otra- ja Peltomäen, piilosa.



    Teeri! Kyllä, siellä se on. Aivan selvästi. Kuvani tää vaine eti taida ihan tarkentaa sitä; valokuvana kyl terävä on.
    Jälkipolvestain yksi kommentoi tätä jo sanoen:
"Muumeissa on kohtaus jossa katselevat merikarttaa ja siellä on näkysissä jokin majakka pienenä pisteenä, tms., ja Pikku-Myy tomerana sitä sit kommentoi: "Ettei olisi vain ärpäsen kakka." "



    Heinälato joka on keskellä ei mitään. Lato joka on tienpostessa tosin, muttas muutoin ei mitään peltoa, ei aukiaa, josta heinää tähän olisi laiteltu.
No, tiedänhän mie, nottas tuo sakia kuusikko tuolla taustallansa on silloin aikoinaan, ko tähänkin latoon on heiniä kuskailtu, ollut viljaa antavaa vainiota. Siitä vaine on jo "hivenen" aikaa ko se aika oli.



   "Piilosa."
   Piilossa pirtti pikkuinen - soma.
Ei, ei ole pirtti vaik näin satuilinkin. On ollut jokin vilja-aitta tahi muu sellainen vastaava varasto.
Täsä hirsipäätyisessä tilassaan oli sisällänsä alhaalta hirsiseinän yläpuoleiseen tilaan vievät jämrät tikapuut. Lautaisessa päädyssänsä vaine tuohon hirsiseinän yläpuolelle ylettyvä tyhyjä tila.





   Löytynjärvi. ( Pielevesi.)



   "Sininen hetki."
   Oli todella ihanaa huomata ja seurata kuin sää ja tilat vaihtelivat.
Oli tuota utuista usvaa ja sit selkiää, paikoitellen. Oli myöskin tällaisia ihanuuksia joissa näkyi ( sori - kuva latistaa ) kuin Taivahankansi peilasi jonkin seudun lumenpinnaltansa aivan siniseksi, vieressään sit ollen valkiana tahi vaikkas oranssisen kellakkana kuten täsä seuraavassa oli nuo kaik´ värit esillä....


  "Mummola." ( Taipale, Pielavesi. )



    "Taivaan spektrit."



   Vilja-aitta ja kangasaitta takakulmaltansa...
.... sekä talo päädystänsä pohojoisesta;




    Kiersin talonsa, kiersin pihanmaansa, kiersin tonttinsa rajojen ulkopuolelta.
   Tulin tuonne tontin takalaidalle, katsastin sinne taakse metsärajaan ja mieleheni tulivat ajat jolloin siellä tehtiin perheen/suvun kera heinää.
Pieni oli, olin varmaan alle kouluikäinen, muttas muistan silti, ettäs siellä heinässä oltiin.
    Samoin kun sitten tuonne mäelle korkialle kavutessa, tahi sieltä alas laskeutuessa, on siin pihatien varrellansa kohta jossa muistan heinäladon ollehen.
Muistan kuin sen oviaukkonsa kynnyksellä, kynnyshirsien nuiden päällä, istuttiin lämpimällä kesäsäällä. Kait silloinkin tuolla heinässä oltihin ja mie sekä sisarukseni kaikki alle kouluikäisiä...
   Nyt hokasin alatulorinteeltänsä, siitä navettansa kivijalkain kupeeltansa, tällaisen rautaisen hevosvetoisen kyntöauran sarvinensa;




   Tuon mäen tuon puoleisen pohjukan tien varrella ajelessain mielein tuli oman mummomme kera siellä kulkemiset.
Lie tästä pakissutkin, muttas kerrompa sit nyt uudelleen...
Tuohon aikaan ( elle kouluikäisinä varmaan ) kuljettiin läheiseltä kaupalta jossa mummollamme tuolla oli asunto vuokralla, sille tielle vetävää metsäpolkua pitkin. Lie ollut tosiaan pelkkä polku vaine, vahi olisiko ollut osan matkaansa peräti kärripolku?
No, muistan kuin se matka tuntui jalan kulkeissa piiiit-kältä, sankkevan pitkältä. Ja synkkäkin se oli kun kulki kuusikkoisen metsän lävitse. Se pelotti silloin pientä kulkijaa tuota jalan tallustavaa, mummon mukaista.
Nyt kun sitä matkaa katson aikuisen silmin ja tuolla ain käydessäin, niin matkahan tuo on sankkevan lyhykäinen; olisko metsäosuudeltansa edes puolta kilometriäkään? Ja vaikkas siin onkin nyttemmin hoidettua, harvennettua, metsää välillänsä, niin eipä tuo tunnut mitenkään synkiältä.
   Näin ne ajat muutavat seutujansa, ne muuttavat katsojan ajatuksia, näkökantoja ko myöskin tuntemuksiakin.


  Sukumme mökillä.



   Eka raapaisulle; kukkisikohan rakkaus nyt....?
( kännykkä kuva tää ko alla olevainenkin )

   En kyllä käväissyt mittilöimässä hankensa pinnan syvyyttä, vaan ihan silmämääräisesti katselin päältänsä ja sittempä karautin Hepo Hopiallain suoraan pihanmaalle asti!
Helposti ura urkeni, ei onkkelmata.
Perillä otin muuamia kertoja ees-taas tehden ajokilleni tuolle parkkipaikkaa ja paikkaa josta sit on helppo taasen liikkeelle lähtiä ko aika sellainen eteen tulee.
   Enpää muista milloin viimeksi, sitten vuodenvaihtehen 2013-2014 jälkeen, on tuonne Sukumme Mökin pihaan päässyyt näin esim. tammikuulla autolla ajamaan!? Elikkäs nyt ovat sit lumet tään huudin todella aikas vähäiset verraten muihin liki olleisiin mennä vuosiin.





   Olen reissannut täällä Sukumme Mökillä sellaiset noin 40-45 vuotta.
Ensi alkuun tuolta poies muutettuain, ihan vaine ns. kotona käyden, sitten perheeni kera siellä ollen ja vaikkas muksujain ns. mummolaan vieden.
Tuon jälkeen sitten taasen yhdessä muksuin kera ja sittemmin puolisoin kera kahdestaankin. Puolison jälkeen - yksin, tahi Sukumme Mummon kera.
Nyt sitten yksin ko ei Sukumme Mummostakaan enää kaveriksi ole...
   
   Sukumme Mummo kävi, kuten olen kertonut varmahan, nyt viime vuoden aikana alkuvuodesta miun kera muutamia kertoja mökillämme tuolla. Kesän aikana Hoitaja Sisaruksemme kera ja sittempä se syksyn myötä taisi häneltä loppua kokonansa ko ei hän enää oikein siellä viihtynyt: istahti ulkokiikkuun, seurasi tovin toisten puuhailuja pihanmaalla ja sit totesi, et kyllä tästä jo joutas poies. 
   Ei Mummosta tästä ollut enää mennä kesänä touhuamaan tuolla mökillämme, kuten hän on siihen asti jokahinen vuosi tähän asti touhunnut. ( muistan monet, monet, kerrat ko mie kaksistaan Mummon kera sinne menin, olin ja touhuttiin. )
Siellä taisi Hoitaja-Sisaruksemme olla hän joka teki ns. kevät- ja syystyöt perennapenkeille noille oleville, toisen sisaruksen poppoo sitten ruohot kävi leikkaamassa.
   Mitä nyt tapahtuu tämän jälkeen tuolla mökillämme kun Mummo Sukumme tään, on nyt laitoshoidossa eikää häntä sinne täten viedä, ei edes hänen läsnäollen sinne mennä puuhaamaan - vahi käyvätkö sisarukseni nuo sittenkin siellä hommissa? Itsestäni viel tiedä en; nyt tuntuu etten välttis käy tekemässä mm. kesäisiä hommia, muttas - en tiedä.
Kuka siis huolen pitää tuosta tantereesta, tontista? Kuka hoitaa perennapenkit, marjapuskat, tuohon leikkuut? Vahi eikö kukaan? "Kun ei ole nyt Mummoa jonka takia edes sitä yllä pitäisi pitää."

   Surullista, ettäs yhden ihmisen ( Sukumme Mummon ) ja yksien ihmisten ( Mummon tään ja puolisonsa, meidän sisarusten isän ) elämäntyö häviää näin Taivahan Tuuliin Tuittupäisiin, kun tantereet ja puitteet nuo olevaiset hoitamati aikanansa jäävät.
   Surullista ko ajattelee mitä kaikkea hekin tuon tilamme, niiden rakennusten, pihanmaiden, peltojen ja metsienkin, etteen tekivät aikain saatossa. Varsinkin kun tietää ja tajuaa mitä kaikkea se onkaan vaatinut kun tila tuo oli 1950-60 -lukujen taitteessa uudistila jonka kaik tanterehet ovat he itse raivanneet käsin ja hevospelillä.

   Suru tuo on tunne. Tunne kun jotakin menettää, jotakin häviää... Se on itse elettyä elämää, se on vanhempieni elettyä, vanhempiemme elämää heidän elämänsä, heidän elämänsä työ.
Siihen on laitettu ja siinä ovat tunteet ollehet mukana, sen kaiken on saanut elää ja tuntea.
    Ja siten kun se häviääkin, haihtuu, unohtuu tai siis unhohon jää... Kuka enää muistaa jotahin 20:en, 30:en, 40:än, jne. vuosikymmenten jälkehen nuita kaikkia?
Ei kukaan tunne niitä tuntoja joita itse on tuntenut ja joita ovat etenkin vanhempamme laittaneet tuohon paikkaan ( "hiellä ja verellänsä" ) sekä siellä tunteneet.
    Se, ettäs näkee jonkun toisen tahi toisten, jälkehen jättämiä autiotiloja ja ajattelee niiden ihmisten tuntoja, elämää ( esim. ketkä ovat niissä asuneet, mitä tehneet siellä ja miksi sitten poies sieltä lähteneet ), niin se ei saa aikaan sellaisia tuntehia kuin tuon oman paikan ajattelut, tämän paikan historian ajattelut.
Sitä vain ajattelee, ei tunne mitään niistä.
    Muttas, ettäs oma, itseni jälkeen, se pistää pohtimaan eri tavalle ja etenkin tunteella joka on sellainen tietyn oloinen, tietyn tuntoinen - tiedättehän te tunteen tään, oi, Armahat Lukijain miun - eikö vaine?



   "Kylmänkukkia."







   Kuopio-Siilinjärvi-Maaninka-Pielavesi-Tervo-Keitele-Karttula.
   Kuin monesti mie olenkaan Sukumme Mummoa kuskannut juurikin nuiden välisiä teitä pitkin?
Kuin monet pätkät nuiden välistä ovatkaan muutoinkin vuosikymmenten saatossa tullehet tutuiksi. Kuin monen kohdan maisemineen nytkin tunnistin ja tutuksi tunsin. Ja monin kohdin ovat hivenen maisemansa muuttuneetkin kun aika kulkee ja ihmiset tantereitansa hoitelevat eri tavoin.


   Välisalmi välissä Ylä-Muurain - Ala-Muurain. ( Karttula, Kuopio. )



   "Kuusenkukka."

   Täsä kohtaa, tuolal salmella, näin ns. ensimmäiset kunnolla sulat vedet ja tietenkin - mie sinne pökälsin kuvaamaan. Kuvistansa nuista ei kuvallisia tullut, jotenka en siitä tähän nyt törki näkysälle. Totean vaine...
.... et näin kuin tuonkin vesistön rantamat olivat täynänsä tyhyjiö simpukoiden kuoria. Olisivatko Järvisimpukan?
   Siellä oli rantamillaan, hivenen vesistön päällä, paikoin sellaista jäälauttaa lumipäällysin.
Mie kokeilin mikä kantaisi, mikä kantaa, ja löysinkin muutamin paikoin ihan hyvin kantavaista siten et ain toinen tassuin kantavan maan päällä kuitenkin oli. Eli kurkottelin kuvuskulmia kuikkien sieltä vesistön päältä päin.
Annas olla ko sitten viimeisessä paikassain otin kuitenkin rohkeammin painoain sen silloisen jään päälle - tassunihan sitä sinne silloin humpsahti, sinne vetehen.
"Kamera!": ajattelin; "Kamerani turvaan heti!", ja mie kurkotinkin sen kantavan maan päälle huomaten samalla et puristin samalla kameran hihnan itseni ja maan väliin...
Samaan aikaan aivoni ajattelevaiset ajattelivat: "Tassut veteen uponneet äkkiä ylös, ettei ne kastu läpimäriksi!" "Enkä mie itse sitä myöte uppoa sinne vesistön pohojalle - kapia ja syvä salmipaikka kun se keskeltänsä on."
Jeeru et sitä ihminen kerkee moneksi kun tarvis tulee: tuo kameran varjeleminen, sen hihnan kiskominen altain poies, tassuin vedot vedestä poies ja samalla sit itsein vartalonpainon siirto sen maan ja kameran hihnan päälle, jottas kaikki tuo voisi yhtäaikaa onnata!?
Ja onnasihan se.
Onnasi niinkin, etteivät jalassain olevaiset sellaiset varsiltansa huovutetut, villaiset, talvitassukkani olleskana kastuneet!
Osaanpas mie nopia ja kätsä olla!

   No, annas olla, toisenkin kerran sitten...
   Tuosta kohdilta iellehen ajelin ja tottahan toki - maisemia katselin, katselin "sillä silmällä", silämällä sillä, ettäs olisko, löytyiskö, kuvattavaa mistä. Pikaisesti vaine vilasten - ja kerran liian pitkäänkin: 
Helpo Hopiain kaviot karauttivatkin tienpientareelle! Se vaien "imaisi" silleensä, hörppäsi kuraista lumisohjoa sieltä tassuinsa alle ja siin sivussa sit vetäisi hivenen enempi ajokkiain tätä sinne syövereihinsä.
Hetken taiteilin siinä tienpientareella sohjonsa seassa, kunne sainen hienosti halliten nostettua avoimille ajourille ajokkini tuon.
    Mietin todella keliä tätä tään päiväistä ja tienpintojen "mahdottomuuksia".
Oli nuita ylämäkiä ( joissa muuten yhden mäen tulin oikein pienellä talon pihatiellä sit lopulta takaperin puolirinteestään alas ko ei jaksanut autoin sitä mäkeä ylös vetää enkää uskaltanut vauhtia hirveästi pitää ettei sit lähde luistelemaan jyrkkään raviojaansa! ), liukkahia pintoja, loska-pas...kaa, vettä, lunta...
Miksi sitä häätyy ihmis-polon itsensä tieten tahtoin pistää tuollaisen kelin selkään?
Niin - miksi?
No, kun se nyt oli itsellein tällainen sopivasti vapaa päivä kaikesta hommastain.
Ei ollut pakkasta paljoa, ei sadetta märäksi kastelevaa ja...
... oli USVAA jota paikoin kuvata. Vasiten nuiden isojen mäkien päällä!

   Kuuntelin radiota ajelessain - kuten aina - ja siellä puhuivat mm. tansseissa käynnistä.
   Muistelin kuin sitä miekin aikoinaan "naimaluvan" saatuain ( rippikoulun käytyäni ) sain lähtiä lavoja luutuamaan ja silloin oli tanssi-illan liput hinnaltansa 50 penniä. Mitäs se onkaan nyky rahassa? Noin... vajaan sentin?
Sitten se nousi jopa 60 penniin!
Annas olla ko korotus kävi kokonaiseen markkaan! Hui, sehän oli jo paljon, se! "Raaskiiko sitä enää tansseissa käydäkkään?"
Tuostaan pikku hiljaan hintansa nousi siten, ettäs ennen euron tuloa se taisi olla suunilleen 16-18 markan tiemeellä.
Euron sanottiin olevan kuusi entistä markkaa eli tuollaisen 18 markan lippu olisi ollut noin 3 euroa, muttas eihän se niin hinnoille käynytkään vaan kaikki muuttuikin päikseensä; 18 markkaa - 18 euroa - kuten kaikissa olemassa olevissa maksuissa, hinnoissa, yms. muutoinkin silloin.
Nytpä tuollaisten tanssi-iltojen pääsyliput maksavatkin jo sitten vähintään sellaiset 20 euroa, hyväkkäät enempikin.
   Mietin vaine, nottas ei ole enää tanssiminenkaan halpaa huvia ja kaikkien ulottuvilla - kuten ei miunkaan Matti-Kukkaroisen kera.
Ennen sitä pruukkasi käydä vähintään kerta viikkoon ( ainakin kesäisin ja joskus talvisinkin ) tanssimassa. Joskus kaksikin kertaa viikkoon. Toisinaan useamminkin viikossaan.
Nyt ei enää nuin. Hyvä jos joskus harvoin raaskii rahansa moiseen huviin laittaa - edes kesällä joskus.
   Muttas onhan se tää vanhuuskin tullut jo; ei paljoa viitsi ja jaksakkaan hyvin myöhä riennoissa olla mukana, käydä tanssimassa tahi muutoinkaan missään...


   Jossain välillä Karttula-Kuopio; jäätaidetta.






   "Oppipoijat."
   Oppipoikia, kokelaita, viel aluissaan olevaisia jääpuikkoja suhteessa nuihin isompiinsa.






   "Urut."



    "Möhkö."



   "Talteen otettu."


    Sukumme mökille ajaa täältä Humisevaltaharjulta suunilleen vajaata tunteeroisen, riippuen kelistä tienpäällisten sekä ajonopeusrajoituksista.
Nyt miulla meni aikaa sen kaksi tunteroista ko ain "laskin maihin" kuvaamaan.
   Kilo ja metrejä nuolin sellaiset... 140km.