... jonka vietin/vietän tänään vapaanain eilisen lisäksi.
Eilen kansallispuistossa, tänään mm. yhdellä luononsuojelualuella käppäillen - missähän huomenna? Kansallismaisemissa? Olisikin oiva juttu: ensin kansallispuistossa, sitten luononsuojelualueella ja viel olisi kansallimaisemissa. Sit olisi ns. eri laiset, muttas silti tietyllä tapaa saman laiset paikat koluttuna.
No, sen näkee huomenissa; tuleeko mirs-marssittua mihkään. Paljon nivelet kertovat huomenna mitä teen, mitä en tee.
    Tänään lähdin ajelemaan noin kahdeksan aikoihin - jolloin muuten oli noin +8´C lämmäkin.
( Kotio päin ajellessain oli noin +20´C lämmä! )
Kunne ajamaan läksin niin hokasin eiliseen verraten, nottas ompas muuten mennä yölliseen aikaan tullut lehtisiin puihin vihiriät esille! Aikas lailla läpeensä on nyt lehtipuu kuin puu, niin näkyväistä, alkavaa viherrystä täynänsä. Jee! Hyvä juttu.
Viel kun saisi sellaisen kunnollisen vesikuurorintaman sadevesien kera, niin johan lehdet humahtaisivat kunnolla esille jo.

   Ensi alkuun nokkain miun, ja Hepo Hopiainkin, osoitti samaiseen suuntaan Sukumme Mökkiä ja mielenyhtymänä siitä ajatuksein ensivät Sukumme Mummoon ja mökkeilyihimme meidän.
Se vaine, ettäs olemma hokassut sen, jotta kun Sukumme Mummoa en enää ole, niin ei se Sukumme Mökki miuta enää oikein vedä puoleensa. Siis ajattel Lukijain Armas miun - ei siis minua joka siellä alvariinsa olemma luuhannut tähän asti!
Tiedän ja tiedostan, että siellä sitä puuhaa riittäisi jos vaine alkaisi touhuamaan, muttas näytän antaneen itsellein luvan "olla olemati", olla tekemäti siellä tahi sinne, mitään. 
Olen käväissyt muutaman kerran mutten tehnyt mitään kevättä tahi kesää sinne - enkää varmahan täten tule tekemäänkään vaik kuin se surku juttu olisikin, sillä en jotenkin vaine usko, en osaa kuvitella, ettäs sisarukseni toiset sitä tekisivät nytten Mummomme tuon poistuttua, ko tuntui etteivät ne Mummonkaan aikana siel´ paljoa luuhanneet... Käyn siellä tästä edes ihan muuten vaine, jos käyn.

    Suuntasin Hirviniemeen joka Tervon puolella sijaitsee ja siellä on sitten sitäluononsuojelualuettakin, mm. Reposäikän alueella.
 

   Menomatkalla.



    "Metsän aamu."




   "Riviera."
   Jeeru, ettäs mie niin tykkään, tykkään niin - paljon ko nään tällaisen aavan pilkistävän tuolta puiden lomasta.
Niin paljon se lupaa, paljon se antaa, paljon se kantaa - ainakin mileltäin miun.


    Sannalle rannan tuon ehättäydyttyäin hokasin kuin ovat vedet alhaalla. Oli nimittäin santaa normaalia pidemmälti näkysällä rannassa.
Ja sitten kun meni sen santarintaman päähän, sinne vesistön äärelle, niin hyvin näki mihkä kohtaan se santa loppuu ( juurikin siihen vesirajaan ) ja mistä tulee äkkisyvä! Alla;



   "Syvänteen väribaletti."




    Tästäkään kohtaa ei normaalisti ole pässyt santaa pitkin käppäilemään vaan on pitänyt kulkia metsän kätköissä polkua pitkin. 
Nyt oli töyräs paljaana metsän reunassa erinäisin aaltojen kuljettamin ja myös metsän reunasta paljastamin puiden juurakoin, rankojen ja risujen.
   Tuolla niiden seassa mie sit pujottelin ja koikkelehdin niitä kaikkia väistellen sekä totesin päivän mittaan niitä väistellessäin ettei miusta oikein ole enää moiseen juttuun.
Eivät polveni olevaiset oiken diggaa moisesta "jumpasta", saati sitten ettäs mie nostelen poviain, muttas sitten kun pitääkin niitä alas takaisin maakamaralle tahi jollehin muulle kantavalle pinnalle laskia, NIIN se onkin sit honteloa se. Ei nimittäin tunnu olevan polvissain vakaata kantoa siinä vaiheessa. Se on kuin pitäisi "haku-ammuntana" luottaa, että kyl siinä kulloisassakin ( vasiten vasemmassa ) polvessain kantavuutta viel on - ohnan, on siinä, on...








   "Kalliolla, kukkulalla." - joka ns. normisti kokonansa veden alla olisi...
   Tällä kalliolla kulkee tälläinen punasävyinen raita pinnallansa...



... häviten sitten tuonne veden alle ja siellä sitä on...



... myöskin tällaisena osin rappeutuneena, korroosioituneenakin;



Mitähän maa-ainesta, mitä ainesta se on?




   "Yksinpurjehtija." - niinkuin nyt iso kivijärkäle mihkään purjehtis...?




   Siis tätä mie jo kutsun hiekkarannaksi, tätä mie voisin jo kehuskella hiekkarannaksi - toisin kuin niitä eilisiä Tiilikan rantojen hiekkapaikkoja. Vasiten ko näitä tällaisia on täällä viidessä eri kohdassa ja liki perätysten.


   Kumiset tassukkain otimma tassuihini ja paljasjalka-vaihdokit sitten paluumatkallein jalkoihini vaihtaa.
Hyvä ko kumiset otimma sillä kahlailin aikas lailla rantavesien seassa. Ihan jo sillä, ettäs vedet olivat nyt aikas mata-ja-alla. Kiertelin siellä vesien ylle sojottavia rankoja, kiertelin isompia kaislakasoja, isompia kiviä tahi muutoin huonompia kulkualustoja. Etsiskelin katsellakseni simpukoita, simpukoiden kuoria, kiviä, kepakkoja, jne..
Kuljeskelin rantain sannalla, kuljin kivikoilla ja kaislojen lomassa.
   Tuumailinkin saavani hyvää jumppaa tuollaisilla alustoilla liikkuissain. Siin tulee samalla jalkapohojien hierontaa ( kumisten tassujen lävitse kyl tuntevi kaikkien kivien muodot vaik ne normi vahvuiset ovatkin ) kuin myöskin tasapainollein harjoitusta kun keikun isompien kivien harjanteilla, kiviltä toisille, yms.. Saan samalla hyvää harjoitusta nivelilleni jalkain kun jalkapohojan ja jalkain asennot vaihtuvat hyvinkin äkkiä toisesta asennosta toiseen; nivelte pääsevät liikkumaan ja harjoittelemaan erilaisia asentojaan.
( En tiedä sit onko ihan oikeesti hyvä nivelille tälläinen "rääkki", muttas tätä mie nyt vaine teen. )
   Puhumatikaan mielen hoidosta! Jee - hyvä mie; osaan mieltäin hoitaa!
   Tässä esimerkkiä kivikoista kulkemistain;







   "Rauhaa."




   "Aurinkokultaa."




   "Varjosta valoon."




   "Puu kaatuu!"
   Joihan juku.  Purosen kohdan iso, jykevä, mänty on sitten viime näkemän kallistunut todella uhkaavasti vesistölle päin.
Enää ei tarvitse paljoa ko tuo tuosta rysähtää veteen - milloinhan "noutaja" tulee...



   Mie kiersin tuon männyn juuret, kapusin niiden muodostamaa portaikkoa pitkin ylös metsään ja sieltä näin kuin se puronen ( oja viereisen suomaaston lammelta järvelle ) on aikas lailla täysi;



Jopa sen verran täysi, ettäs aina tuon ojan ylitse jalan kulkemista varten asetellut lankut olivat jo osiksi vesien alla. En mie niitä myöten lähtenyt kulkemaan kummallakaan matkallain vaan kiersin aina rannan puolelta, järven puolelta tuon kohdan, sillä...
... oja/puro tuo oli patoutunut, tahi padottu, näin korkialla penkereellä josta sen vesi vaine pikkuisesti lorisi järvelle. Sieltä oli helppo tuo paikka ohittaa;







   Reposäikkä näkysissä; tuo niemeke järvelle päin.
( Yhteensä stalladen noin 4,3-4,5km. )




   "Eteenpäin elävän mieli." - Järvisimpukoita miljoona-tsiljoonaa tsipaletta.




   "Kaislaverkko."  





   Reposäikällä, luononsuojelualueella.



   "Ahdin pihakivetys."




   En ole tuolla käydessäin koskaan nähnyt tuossa puussa mitään pesää, en edes pesäntaikaista rakenelmaa.









   "Paikalla "mars.", elikkäs evästauko nro.1.



    Miun tassukkain, miun kumitöppöset, miun kumpparini, kumikenkäni jotka olemma "muutaman" kerran kursinut jo kasaan...



   Ei miul ollut mitään valittamista eväspaikastain, ei.





   Paluumatkalla.



   "Kortetta kekoon."
   Ok, ymmärrän kyllä, et jos halajaa pitää tällaiset hiekkaiset rantamat kaislattomina, kortettomina, niin jos vaine on halua, löytyy ihmistä tahi ihmisiä, jotka sen niittävät poies, niin ok. Onhan se hyvä, on.
Muttas onko sit ns. pienempi paha se, ettäs muu luonto siin sivussa kenties kärsii?
Esim. tuolla oli aivan selvästi traktorilla hyyssätty tuolta rantaman vesistöstä niitetyt kaislat metsän kautta tuohon kohtaan metsää ja kasaan - siten, et oli rikkoutunut sen traktorin kulkukohdan metsäpohojan kuntta kokonaan rikki. Sitä ei siinä enää ollut olleskana, ei mitenkään. Oli vaine sen kuntan alta paljastunut santa, hietainen hiesu.




   Nenälampi Auringon kilossa ja...      
.... lammen sekä Nilakka-järven välisen metsän lehtimetsäosuutta;







    "Siluetti." - männyn kaatuvaisen.
 

   "Liplatellen." 


   "Ihanaa olla aivan yssin täällä. Ei ketään, ei missään. Vasiten ko näin aamutuimaan tulimma... Ei miun aikoihin tavallaan ketään toisia ihmisiä misään liikenteessä olekkaan.
Eihän täällä tosin muutoinkaan muuloin ole mitään tunkua ollut. Ihan saa yhden käden sormilla laskia sen mitä olen täällä ihmisiä tavannut, täällä käydessäin. Ei heitä paljoa ole ollut.
Kyllä rantain santojen tassukoiden jäljistä huomaa, ettäs ihmisiä täällä kyl käy, muttas harvoin silti ketään sattuu samaiseen aikaan tänne kulkemaan tahi olemaan."
"Muttas sitten taasen se hyvä täsä on, nottas ko ei ole ihmisiä alvariinsa kulkemaan, niin eipähän muuten nytkään tällä reissullain ole roskan roskaa misään kohtaa rantamia tullut näkysällein. Ei siis misään.
Eli ei ihmisiä, ei roskiakaan."
"Onhan täällä tosin tuolla ns. lähtörannalla olemassa roskispaikka, on vessakin. On liiteri klapeineen ja klapinteko välineineen, muttas ei niitä roskia siltikään ole vaik nuinkin hyvin on ihmiset passattu; luulisi et joku ns. ohitse roskiksen roskansa heittelis laiskuuttaan."
"Se mikä täällä on hyvä myöskin on tuo, ettäs täällä on kaikilla näillä viidellä enempi-vähempi piiiit-källä hiekkarannalla ja niiden tuntumassa, oma jonkinlainen notskipaikkansa. Kyl tänne mahtuu siis ihmisiä sit ko niitä tänne joskus tulee. Ei tarvihde kylkikyyryä olla toistensa kera."
   Ja juuri kun tällaiset aatoksein olimma päässäin hyörittänyt, niin hokasin tuon yläpuoleisen aavan kuvain oton jälkeen sen rannan notskipaikalta yhden ihmisen!
"Muina miehinä" sinne tykönsä askelsin, sanoin päivää ja asetuin aloilleni huohahtamaan sekä siin samalla häntä jututtamaan. Nuin harvinaista näkyä kuin toinen ihminen tuolla ja vieläpä yhtä aikaa miun kera.
Jutun aloitin kysymällä, jottas tietääkö hän nyt olevan metsäpalovaroituksen ajan ko notskia on poltellut?
"Ai jaa..."
"Niinpä."
"No, kun teillä nyt nuotio on täsä ollut ja hiilosta viel on tuonkin verta, niin saisinko käyttää sitä hyväkseni ja lämmittää siinä eväitäni?"
"Siitä vaine."
Näin me siinä sit turinoitiin tuokioita joitakin, me merikarhut.
Kävi nimittäin ilmi hänen olevan lähtöisin Raumalta meren rannalta ja ikävöivänsä sieltä niitä meren rantain sileitä kallioita ja kalliopintoja! Täällä "mantereella" ko niitä on harvoin rantamilla misään.
    Ajattelin poies tyköänsä lähdettyäin, nottas no, joku ikävöi nuin kallioita rantamien merien, mie ikävöin itse merta - ollahan me merikarhut...




  Rauniosaari.


  Aamusella paikalle tuonne mentyäin oli hädin tuskin tuulta ollenkaan, muttas sitten jo puolillepäivin ja vasiten sen jälkeiseen aikaan se nousi tosissaan. Voisi sanoa ihan voimakkaaksi, navakaksi, tuuleksi, sillä vesistön tuon aavan selällä valkoiset vaahtopäät näkyivät jo.




   Sitruunaperhonen - näin mie myöskin Neitoprehosenkin, mutten sitä kuvaani saanut ikuistettua.
   "Hänen" tähtensä, "hänen" etehensä, mie otimma ja kumarsin, niijasin oikein. Polvillein asennuin ja kumarsin, nottas kuvattua sainen perhosen tään. ( Se mikä jänskä: kun kumarruin kuvaamaan ja "tähtäsin", niin perhonen tuo asettui aivan liikkumattomaksi. Se joko peljästyi miuta tahi sitten se ajatteli, nottas kuvaa nyt - mie olen täsä mallinasi. "Kuvaa jo - etkö sä nää kuin poseraan siulle!" )
    Ei siin mitä, et kumartelen, polvistelen, jopa makaan maita myöten. Saan paree kuvattua ja parempia, likempää otettuja kuvia, muttas ko...
JEERU! Milloin mie oikein opin ettei se ole miulle enää hyväksi! Milloin miun paksuun kallooni mahtuu et mie muistaisin, nottas sieltä mata-lal-ta sit täytyy myös pystyyn päästä!?! Ja miten se matalalla, huonoissa asenoissa, ja vasiten polvillain olo, tuottaa kipua! Sekä sen, ettäs sieltä matalalta ylösnousut tuottavat kipua ja ovat tosi hankalia kun niveliin sattuu!

   Takaisin Hepo Hopiain tykö päästyäin nähdä sainen sen toisen merikarhun ajokin Heponi vierustalla - jo kolmannenkin jo! Misähän sen kolmannen kuski oli kun en sitä rnanan sannalla nähnyt...?
   Lie kertonutkin siulle Armas Lukijain miun, muttas pakisempas nyt ainaskin:
   Siitä on nyt tänä vuonna varmahan aikas lailla tasaiset neljäkymmentä vuotta ko eka kerran tuolla rannalla käväisin.
Ja silloin sinne ei ajeltu nuin liki autoilla silloisilla vaan ne häätyi jättää paljon, paljon kauemmaksi isommille teille. 
Valehtelisinko mie kuin paljon jos arvaileisin, ettäs sen mitä nyt on tietä mutkaista ajaa, on vajaan kahden kilo ja metrin pituinen pätkä, muttas silloin kun sitä aikoinaan kuljettiin ns. suorempaan, niin sen matkan pituus oli noin liki kaksi ja puoli kilometriä - koska silloin kuljettiin suoraan tuon niemen kärkeen eikä kuten nyt autolla sen niemen itäiselle puolelle.
JA tuo jalan kuljettava reitti kulki silloin, se mitä mie silloin lasteni isän kera kuljin, itseni korkuisten pusikoiden ja näreiden seasta. Keskeltä upottavaa suota. Ja tietenkin - silloin oli helteinen kesä paarmoineen sekä itikoineen!
Niin, ettäs kyl se nykyään on helppoa ko autoilla pääsee liki perille asti ja sit tassuttelee vaine muutamat viimeiset metrit kankaista maasto myöten rannan sannalle.


----------------------------------------------------------


    Kotimatkallain ( jälkeen iltapäivä yhden ) kuvasin pikaisesti tätä taloa jota olen meinannut sen tsiljoona kerta kuvata yhden tienposkesta;



   "Aika jättää."


------------------------------------------------------


     Reissaaja-Lissinä täten jälleen - tänäänkin.
Mukanain repussain evähät, vaihtotamineet, ensiavut, kaffeet ja vesipullokin.
Reppu-reissaan. "Reppu ja Reissumies." Reppu ja Reissunainen.


   "Reppu ja reissumies."; Tapio Rautavaara.

On reppu reissumiehelle kai kaikkein paras tuttu,
mutt' mitä reppu sisältää se onkin eri juttu.
Jos kaiken kertois' siitä, ei koskaan aika riitä.
Se vaatteelta ja ruualta vain sisältäkin näyttää,
mut reissumiehen reppuahan kai vielä jokin täyttää;
ei nähdä sitä voida, mutta antaa laulun soida

Reppu ja reissumies, siinä varmaan on sellainen pari;
oli kylmä tai vaikkapa vari, niin kumpikin paikkansa ties.

Se reppu saattaa sisällänsä pitää muiston armaan,
se kevyeksi repun saa ja valoisaksi harmaan;
no, silloin päivä paistaa, ja matkanteko maittaa.
Mut suru jos on repussa tai ahdistus ja huoli,
niin repun painon lisäystä tulee toinen puoli;
se hiertää hartioissa, on matkan hauskuus poissa.

Reppu ja reissumies, siinä varmaan on sellainen pari;
oli kylmä tai vaikkapa vari, niin kumpikin paikkansa ties.

On näyltänsä reppu usein vaatimaton aivan.
Se silti jakaa reissumiehen ilon tahi vaivan,
se tuntee murhemietteet, ja hauskat ajanvietteet,
se helteen kestää, tuiskun tuntee kuten isäntänsä,
se puolustaja jätkän on ja hänen syyttäjänsä,
ja omantunnon lailla, on kieroutta vailla.

Reppu ja reissumies, siinä varmaan on sellainen pari;
oli kylmä tai vaikkapa vari, niin kumpikin paikkansa ties."
         - Rauni Kouta/Toivo Kaerki -