Ei aikaa ei lasketa, varsinkaan elävässä elämässä, muttas tiedän tarkalleen milloin. Voin laskea kuuaudet, päivät, tunnit, minuutit ja sekunnitkin jos niikseen haluaisin. Siitä on vaine jo niin hel...kutin kauan aikaa, kuin jotahin kaukaista elämää se olisi ja siltikin muistan sen ja ne kaiken.
   Tiennyt en mitä on olla yksin tai yksinäinenkin. Siis - mie joka tähän asti olen sanonut etten ole yksinäinen, niin nyt mie sanon olevani sellainen, muttas vaine tässä asiassa.
   Olen tyhjän päällä ja tyhjä. Minusta tuli tyhjä ihminen ja olen mitään tekemätön tällaisen suhteen.
Tajusin sen tuossa eilen, kun peilailin itseäin tämän olevaisen maailamme suhteen. Ei miusta ole tällaiseen maailmaan, tällaisiin vaateisiin, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, ei. Haluaisin sen entisen takaisin, osasin elää sitä ja tykkäsin siitä, vaikkas järjellä ajatellen se ihan kahjoa olikin...
Ei ihmis´arvoa, ei minuutta, ei puolestapuhujaa, ei minua näkevää ja siltikin voi, miten kaipaankaan ja vaihtaisin tään kaiken nykyisyyteni siihen hyppiin-keikkuen.
   Miten voikaan tuollainen tapahtuma saada tällaisen toisen ihmisen arvottomaksi ja samalla sen elämänkin arvottomaksi? Mikä on tässä Telluksemme ihmisyydessä sellaista, että me homo sapiensit, me kahdella jalalla kulkevaiset nisäkkäät, ihmisiksikin kutsutut ( muttei misään nimessä i(n)himmilliset ), tarvitsemme toisen ihmisen tullaksemme täydelliseksi. Jotta hyväksyisimme itsemme hengittäväksi, elossa olevaiseksi olennoksi. Jotta tuntisimme olevamme elossa sanan varsinaisessa merkityksessä; olla hengissä, kuin myöskin muutoin; tuntea tämä Maailmamme Avara ynpärillämme, nähdä se, kokea se, eikä olla kaikelle tälle ja sille sokea kuin Myyrä Aurinkoisen valossa ja sen häikäisemänä.
Niinpä, silloin ei ole juuri SITÄ valon lankeamiskulmaa olemassa ihmiselämälle, Maan Matoselle matalalle, ei ole sitä "taivaallista" kajoa joka laskeutuu ihmisyyden ylle ja antaa aihetta hengittää tätä kaikkea olemasa oloamme.
   Monesti puhutaan, että jää jälkeensä vaine tuulen huuhtoma per...se.
Tää on kyllä juurikin sitä.
On vaine ihmisen, tuon Luomakunnan kruunun, raato, juuri ja juuri hengissä olevainen hahmo, josta hädin tuskin on edes tuota kyseistä ruumiinosaa enää olemassa, ettäs sitä joku Tuuli Tuittupäinen voisi huuhdella ja/tahi sitä "pussailla"!
On vaine sinne tänne haahuileva hahmo Teillä Tiettömillä. On sellainen kalpea "kalkkilaivan kapteeni" tahi haamun... ei kun hengen, läpikuultavan hengen hahmo josta elävien silmin ei edes varjoa näe lankeavan päälle maankamaraisen tämän tassujemme alla olevaisen.
   On siis "Oskari Olematon, nolla katu nolla. Läskiset portaat, luuranko hissi, ja oven päällä luki, että Oskari pissi."
"Haistakaa pas...ka, koko....." ( Irwin Goodman; "Haistakaa pas... ka koko valtiovalta." ) ... olemasa olomme tää ja sen koko - merkityksellisyys!